Luku 29

Myötätunto myötä

Kerran jos toisenkin on käynyt siten, että olen altistunut ikävälle asialle, jota ei olisi tehnyt mieli tutkia tippaakaan enempää, ja sitten ihmeenomaisesti juuri se onkin ollut asia, jonka tutkimisesta on ollut itselleni suurin hyöty. Kun ajattelen, kuten nyt teen, että olen paremmin voiva ja ympäristöllenikin ystävällisempi toimija kuin koskaan aiemmin. Jos ajattelisin toisin, niin sittenhän näistä on ollut harmia.

Pidätän siksi oikeuden korjata tätä lukua vuosienkin päästä.

Olen aiemminkin kehunut muutamaa kirjaa, joista on ollut oivalluksien lähteeksi. Tarjoan toiston uhallakin kertauksia.

“Yksinäisten Suomi” oli kirja, jota teki paha lukea, koska siinä äänessä olivat myös koulukiusatut. Sain eteeni tarinoita, joissa elämä oli luisunut hiljalleen syrjempään, pois omasta vaikutuspiiristä. Kertomuksia kuinka sitä tietoisestikin repi etäisyyttä kanssaihmisiin koska se auttoi sietämään sitä kipua, jota tunsi. Kiusaajat olivat voittaneet ja sillä hyvä.

Joskus, muistelen lukemaani, kiusaajat eivät virallisesti voittaneet, vaan oma elämä oli muovautunut sellaiseksi, jossa kipeälle asialle ei enää altistunut, mutta merkkejä kiusaamisen jättämistä jäljistä oli silti. Epäluuloa, epäluottamusta omiin kykyihin, toisten tarkoitusperiin. Ahdistusta altistuttaessa tilanteille, jotka muistuttivat kiusaamistilanteista, niiden taitavaa välttelyä. Kyllähän tämä elämä näin menee, kun oikein taitavasti väistelee. Tässä on hyvä, olen tyytyväinen.

Voin pahoin, koska muistelin omia kiusaamistilanteitani, sellaisia, joissa tahallani olin ollut ilkeä. Sitten mietin luontevasti, kuinka kuka tahansa kiusaamistani ihmisistä voisi siinä hetkessä kirjaa lukiessani ajatella samoin kuin nuo kertojat, ajatella samoin vielä vuosikymmeniä myöhemminkin tai miksei olla jo itsensä tappaneenakin ajattelematta enää ikinä mitään samaa, mutta se ei varsinaisesti lohduttanut ajatuksena.

Koin myötätuntoa uhreja kohtaan, mutta syvää vihaa ja pettymystä itseeni nähden. Kiusaamista kun ei oikein voi selitellä parhain päin, että tämä se valmistaa yritysjohtajaksi tai jotakin sellaista, kovettaa nahkaa politiikkaan.

Samainen yksinäisyyskirja antoi kuitenkin sitä lukiessani myös surkeudessaan lohduttavia näkökulmia. Tunnistin nimittäin tarinoista samoja uhrien suojautumiskäytösmalleja, joita itse olin ottanut käyttöön. Kuten itsensä kovettamisen, jolloin kritiikki ei pure tunteisiin, jos ei oikeastaan mikään muukaan. Itsensä suojaaminen näkymättömyystaialla, eli kaiken välttämättömän itselle tärkeän salaaminen tai parhain päin valehtelu, jolloin ulkopuoliset eivät saisi lyömäaseita. Eristäytyminen, tämä toisiin etäisyyden ottaminen henkisen yhteyden lisäksi fyysiselläkin tavalla. Kiusaajien on vaikea koskettaa, jos heidän kanssaan ei ole tekemisissä.

Eikä niidenkään, jotka eivät välttämättä ole kiusaajia ensinkään, ole mahdollista päästä vahingossakaan sivaltamaan, jos tällaista paikkaa ei tarjoile.

Oivalsin, jos en kirjasta lukenutkaan, että toisten kiusaaminen oli myös itselleni tapa selvitä omien ahdistuksenaiheuttajieni keskellä. Kun olo oli muuten surkein, toisten kiusaaminen antoi mahdollisuuden tuntea ylemmyyttä, että hei, pääsinpäs sanomaan, olipa nokkela sivallus tuo, joku on vielä minuakin huonompi, ehkä tämä tästä.

Ja jos en pidäkään takavuosien Timoa nuoruuden mallisuorittajana, on minun tämänkin avulla helppo tuntea myötätuntoa myös häntä kohtaan. Että tein väärin, mutta on mahdollista, että niillä eväillä ja oivalluksilla, joilla tuohon pisteeseen sinnittelin, tekisin todennäköisesti niin aina uudelleenkin. Ettei tässä ollut sellaista hengen hetkellistä horjumista, joka minun olisi pitänyt tajuta korjata toiseksi, vaan olin oikeasti juuri niin rikkinäinen ja vajaa kuin sillä hetkellä olin.

Ehkä joku toinenkin olisi samalla kasvutarinalla toiminut toisin, mutta se ei ollut niin tärkeää, kuin onnistua vapauttamaan itsensä syyllisyyden taakasta. Syyllisyyden tunto on nimittäin kehityksen este, koen tällä hetkellä vahvasti siten. Piehtaroin koulukiusaajasyyllisyydessä vuosia ja pidin itseäni huonona ihmisenä, kelvottomana seurana ja sellaisena, joka milloin tahansa taantuisi tähän samaan pisteeseen, jossa olin ollut. En joka hetki, mutta aina kun asia pulpahti mieleen. Ja mitä hyötyä siitä oli? En löydä muististani mitään merkkiä siitä, että olisin tämän ansiosta toiminut elämässäni yhtään paremmin.

Sen sijaan myötätunnon tunteminen itseäni kohtaan avasi ovet sille, että saatoin tutkia tarkemmin sitä, miksi toimin kuten toimin. Mitkä tekijät altistivat minua kiusaajaksi ja miten toisin olisin voinut toimia? Mitkä tekijät ovat yhä elämässäni ja tekevät minut alttiiksi sortumaan samaan, mitä työkaluja olen löytänyt tätä ehkäisemään?

Kiusaaminen itsessään on aivan erillisen lukunsa arvoinen asia, mutta haluan korostaa sitä, kuinka toisten kiusattujen kokemukset saivat minut viimein tuntemaan myötätuntoa myös itseäni kohtaan. Se on nimittäin tärkeä taito. Virheen tunnustaminen, nöyristyminen sen äärelle, ettei ehkä ollut silloin teini-ikäisenäkään paras versio itsestään, vaikka sitä suojakeinona mukanaan kantoikin.

Asian ymmärtäminen ei korjaa yhdenkään kiusaamani ihmisen elämää, mutta se antoi itselleni mahdollisuuden ottaa askel eteenpäin ja toivottavasti välillisesti se vaikuttaa sitenkin, että menneet haavat voivat parantua tai ainakaan uusia ei aiheettomasti syntyisi.

Lisäksi se antoi minulle kyvyn antaa anteeksi omille kiusaajilleni. Eiköhän heidänkin pahoinvointiinsa ollut jokin syy, jonka he joko nyt jo tiedostaneina ovat korjanneet tai josta he kärsivät yhä. Asia ei kuitenkaan suoranaisesti liittynyt minuun, ilman minua ahdistuksen purkutapa tai kiusaamisen kohde vain olisi ollut toinen. Tämä myötätunto auttoi hälventämään katkeruuden, tärkeä sana sekin.

Tästä samasta syystä hyödyllinen kirja oli myös tämä hyväksikäyttökokemuksia valottanut “Häväistyt ruumiit, rikotut mielet”, sillä siihen koottujen kokemuksien myötä tulin miettineeksi mitä kaikkea omituista ja inhoamaani käyttäytymistä tuo hyväksikäytölle altistuminen voisi perhepiirissäni selittää. Sain ensi kerran mietittyä itsessäni nolona pitämääni ja aikuisikäni ajan vaikenemaani pimeänpelkoa. Ja myös tuota yötä vasten vieraisilta kotiin pakenemista. Ajattelin, että jos olisin ollut lapsena hyväksikäytetty, olisi sangen loogista suojautua valoin ja kotioloin, varsinkin sellaisessa tilanteessa, joissa tekijä olisi ollut perhepiirin ulkopuolinen.

Vaikkei se olisikaan ollut oikea syy ja totta, auttoi tämä ajatusrata vapauttamaan itseni tästä nolon tavan tuottamasta syyllisyydestä. Sillä onhan pimeän pelkääminen ja vanhempien kaitseminen noloa, mutta minun on helppo tuntea itseäni kohtaan myötätuntoa sillä ajatuskaarella, että jos olisin ollut seksuaalisesti hyväksikäytetty niin sehän olisi ollut paremman puutteessa aika nerokas suojautumistapa.

Mainittakoon, etten ole löytänyt tällaisesta tapahtumasta viitteitä, joten edelleen toivon, ettei tämä ajatusleikkityökaluni halveeraa hyväksikäyttöä todellisuudessa kokenutta ihmistä. Mieleni sattuu havaintojeni mukaan toimimaan näin noloja asioita ahdistavina pitävänä ja niitä salaavana, ja tällaiset vahvat syy-seuraus-loogisuudet ovat toimineet niiden purkamisessa hyödyllisinä sellaisilla tavoilla, joihin mikään kevyt olankohautus ei ole toiminut. Menneet ovat menneitä, ei niitä kukaan muista, olit silloin lapsi, päästä vain irti, naura itsellesi, kaikki ovat sellaisia hienoja lauseita, joiden hyöty on ollut enemmänkin omaa arvoani musertava, että miksi ylipäätänsä tällaista vatvon, kun ovat aivan mitättömiä juttuja, kuin näihin ahdistuksenaiheisiin lopullisia ratkaisuja tuovia asioita.

Kerron tällä kokemuksella, jolla jonkin neljännesvuosisadan ajan nolouksiaan yöt vatvonut ihminen saattaa. Iso ahdistus tarvitsee ison työkalun. Enkä nyt epäröi sellaista käyttää, kunhan sivulliset eivät sen heiluttelusta kärsi.

Seksuaalinen hyväksikäyttö oli sellainen asia, jota luulin tapahtuvaksi hyvin harvoilla ja sittenkin aina niin, että sen tietäisi, jos niin kävisi. Ja koska meillä ei tällaisesta ollut kotona puhetta, paitsi näitä perinteisiä vieraista varoitteluja, niin sellaista ei varmastikaan ollut voinutkaan tapahtua.

Siksi ilahduin, kun aiheeseen tutustuin ja ymmärsin, että hei, nämä voivat kätkeytyä vuosikymmeniksi ja jäädä pyörimään vain tuntemuksina ja käytöstapoina, joita ei oikein saa selitetyksi. Siinä määrin tehokkaasti voi mieli suojata ahdistavilta muistoilta. Erityisesti pohdin sitä, että jos äitiäni olisi seksuaalisesti hyväksikäytetty niin kovin moni kummallisuus hänessä selittyisi sillä. Kirjoista kun mainittiin paljon tällaista mitä olimme tahoillamme ja siskojeni kanssa puineet ja sitten miettineet, että on siinä ikävä ihminen, kun tuolla tavalla toimii ja minkäpä mahdat, joskus ihmiset vain ovat jonkinlaisia eivätkä muuksi muutu. Luovuttaminen muutoksen mahdollisuuksien suhteen on varmasti tuttu ja luonnollinen menetelmä, ja tajusin että juuri tällä tavoin olin vanhempienikin suhteen toiminut. Ja monen muun menneisyyden tutun.

Kun sitten pari vuotta sitten kirjoja lukeneena oivalsin mitä on saattanut tapahtua ja miten iloisesti se saattaisi kaikkea selittää, tajusin, ettei ihmisissä ehkä ollutkaan vikaa, mutta minun ei tarvitsisi pitää kulisseja pystyssä heidän puolestaan. Olin nähnyt perheeni ja vanhempani sellaisina ihmisinä, joita pitäisi puolustaa ja suojata ulkopuolisilta. Toki lähinnä koska se turvasi minut itseni, ettei kukaan pääsisi sanomaan, että Timon perhe se vasta onkin outo, taitaa itsekin olla omituinen. Mutta myös siksi, koska luulin, etteivät he tuosta voisi muuttua. Ihminen on sellainen kuin on. Perheeni juuri niin ahdistava kuin luulen, ja jos se ei tuosta muutu, niin en käy muita sille altistamaan.

Hyväksikäyttökirjallisuus sai minut ajattelemaan, ettei näin ehkä olekaan. Ehkeivät siskonikaan aina luonnostaan ole olleet sellaisia omituisia kuin olivat silloin, eivätkä vanhempanikaan. Kun mietin pelkästään tätä hyväksikäytön mahdollisuuttakin, sen sukujen sisällä periytyvää luonnetta, asioita, joita se voisi itsessäni, perheessäni ja suvussanikin selittää, minun oli kovasti helppo nähdä myötätuntoa itseäni ja heitä kohtaan. Että tietenkin meillä olisi kotona narsistisuutta ja salailua ja puhumattomuutta, koska se olisi ainoa tapa pitää asiat edes jotenkin hallussa. Että tietenkään sukulaisten kanssa ei haluta olla tekemisissä, sehän muistuttaisi kaikesta kauheasta.

Korostamisen arvoista taitaa tässäkin kohdin olla se, ettei mitään välttämättä ole tapahtunut, vaan tässä on kyseessä mielikuvitukseni, jolla ratkaisin ihmisiä kohtaan tuntemaani inhoa.

Ei nimittäin ole pieni askel se, että ahdistusta tuottava, inhottavan oloisesti käyttäytyvä läheinen muuttuukin pään sisällä uhriksi, jota kohtaan tuntee sääliä ja myötätuntoa. Siten minulle kuitenkin kävi.

Ja jos askeleeni ottaa etäisyyttä ei välttämättä ollutkaan se täydellinen oikea askel, mahdollisti se kuitenkin itselleni täysin odottamattoman menestyksekkäät perheensisäiset keskustelut.

Viestittelin ja tapasin siskojani joidenkin viikkojen kuluessa tästä puolijulkisesta irtiotostani. Puhuin havainnoistani ja muistelimme lapsuusaikoja synkkine kuin valoisinekin hetkineen. Aikuisuuteen saakka.

Joidenkin kuukausien päästä näin isäänikin ja kävimme ensimmäiset isä-poika-keskustelut, joissa puhuttiin oikeista asioista. Tai ainakin puhuimme enemmän ja syvempiä kuin koskaan ennen, koska tähän suuntaan lipuvia keskusteluja oli käyty ennenkin.

Ja aivan muutamaa vuotta myöhemmin saatoin käydä tällaista jo äitinikin kanssa. Tavalla, jota ennenkin oli saattanut käydä, mutta nyt myös siinä määrin julkisesti, ettei oletuksena ollut, etteikö näistä voisi puhua myös muille perheenjäsenille.

Ei niin, että olisin käymässä perhettäni korjaamaan, mutta oli vapauttavaa huomata, miten maailma näyttäytyy erilaisena, kun ihmisiin suhtautuu myötätuntoisesti.

Saattaa olla, etten edelleenkään pidä puhelinmyyjistä, jotka eivät piittaa siitä, haluanko kuluttaa heidän suuntaansa rahaa, vaan kuluttavat aikaani kannastani kuultuaankin, mutta minun on helpompi nähdä heidät vaikean lapsuuden kokeneina ja pikavippikierteisinä poloisina, joille jokainen myynti on askel kohti oikeaa elämää. Ei niin, että sittenkään ostaisin tarpeetonta, mutta ainakin voin lausua kannustavia sanoja siitä, miten elämä kantaa.

Mikä on toisaalta kenties kannaltaan vielä kamalampaa kuin korvaan lyöty luuri, mutta omaakin historiaani muistaen suon itselleni tietyn määrän iloa tiettyihin hetkiin.

Lisäksi myötätunto auttaa missä tahansa muussakin tilanteessa, liittyy se sitten töihin, arkeen, vapaa-aikaan tai läheisiin. On mielikuvituksen puutetta, vakuutan nyt, olla keksimättä hyvää ja itsestään riippumatonta syytä sille, miksi ihminen käyttäytyy niin ikävästi kuin käyttäytyykin.

Joskus olin kovasti mielikuvitukseton ja luulin että toiset ihmiset vain ovat inhottavia tahallaan tai henkilökemioiden takia tai mitä hyvänsä. Kaikista ei tarvitse pitää, mutta kaikkien kanssa pitää tulla toimeen, muistan lapsuudenkotoa saamaani ohjetta. Varmasti hyvä ohje, mutta myös aika typerä. Kaikista on helppo pitää, kun on myötätunto myötä. Se on tuntunut paremmalta ohjenuoralta.

Sitä, myötätunnon aihetta siis, voi kerryttää lukemalla. Miksei myös kokemalla. Muttei kaikkea tarvitse itse kokea, voi säästyä aikaa ja traumoja. Kaikkea pelottavaa kohti kannattaa kuitenkin rohkeasti käydä. Itse en uskaltanut lukea kiusaamisesta koska hävetti oma käytökseni. Enkä hyväksikäytöstä koska se on kamalaa eikä kosketa minun elämääni mitenkään.

Enkä varsinkaan puhua tai kirjoittaa kummastakaan.

Luin näistä vasta kun asia tuli ajankohtaiseksi toisten kokemuksien kautta. Toivoisin että olisin lukenut varastoon. Koetan välttää tämän virheen toistamista, siksi haalin kirjoja kamaluuksista ja kirjoitan niistä myös.

Näitäkin tekstejä uudelleen lukiessa sitä muistaa taas hetken vahvemmin, miten joskus unelmoi elävänsä. Se on hyvä kannustin muun kamaluuden koetellessa.