Luku 28

Kaiken kestävä ketju

Suhteeni kirjastolaitokseen on pitkä mutta katkonainen. Lapsina äitimme altisti meitä kirjoille ja kantoi niitä kassikaupalla kotiin ja kotoa kirjastolle. Lainauskuitit kertoivat kymmenistä kirjoista ja kai satojakin kertyi hetkittäin. Se on hyödyllinen muistikuva nyt kun oma lainakirjamääräni on jossakin viidenkymmenen tietämissä. Että ei tämä ole ongelmallinen määrä, lapsuudessani purettavaa oli tuplaten.

Tässä välissä ehti olla nuoruusaikuisuus, jolloin en omistanut kirjastokorttia enkä vinguttanut toisenkaan. Yliopistolla opiskelijakorttiin saattoi liittyä kirjastokortti itsestään tai jollakin kevyellä keskustelulla sen sai aktivoiduksi, mutta olin jo loppupuolella, kun tuon jotakin kurssikirjaa varten tein. Tämän mahdollisti tämä oman tietoteknisen alani kurssimateriaalien sähköisyys, tai ainakin olin huomaavinani vahvan eron, kun jonkin kurssin kauppatieteitä koetin lukea. Oli tenttikirjoja ja niitä oli kirjastossa jokin määrä, ehkä jopa kymmeniä, mutta ilmeni se niiden tarvekin, jos kurssilla on moninkertaisesti opiskelijoita.

Kirjanälkääni tyydytin ostamalla niitä itselleni, vaikka lukutahtini olikin muutaman ammattikirjan luokkaa vuodessa. Erilaista arkea sivistävää tai viihteellistä aineistoa kahlasin vähänlaisesti, joten tarve kirjastollekin oli pieni. Jos ammattilaiset internetissä kehuivat kirjaa, oli se helppo hankkia ja verovähennyksillä perustella kymmenienkin eurojen hintaa.

Oikeasti kirjaston kanssa ystävystyin uudemman kerran vasta kun silloinen avopuolisoni osti minulle, musiikista intomielisesti puhuneelle mutta kitaraan innostuksensa niin monesti tappaneelle, lahjaukulelen. Se auttoi luomaan uskoa omiin kykyihini ja täytti kotimme musiikilla, jollaista ei kuule soittolistoilla.

Myöhemmin sain silloiselta kiekkokaveriltani ja tietysti nykyiseltä kiekkoystävältäni hänelle tarpeettomaksi tilanviejäksi saaneen bassokitaran vahvistimineen. Maksoin tästä rahaa, joka auttoi myös nostamaan tuttavuutemme tasoa kohti tuota ystävyyttä. Tämän innostavan hankinnan myötä vaihtoehtomusiikista saivat nauttia myös naapurimme.

Eräs kaunis päivä löysin suosikki-inhokkiyhtyeeni Absoluuttisen nollapisteen nuottikirjan, ja opin, että sitä ei ollut saatavilla juuri missään. Tällöin kirjasto pelasti ja opettelin, miten kirjastokortti hankitaan ja lainauksia tehdään. Metson musiikkiosastolta poimin tämän “Suvannossa ylpeä ilme ja muita nuotteja” -teoksen ja vetäydyin kahvilaan ihmettelemään, miten sitä luetaan. Osasin laulut melodioineen, nyt taianomaista oli koettaa hahmottaa kuinka nuottiviivastolle sijoitetut erilaiset pallot kertovat sen minkä muistini ja korvani.

Tällä tavoin tulin oppineeksi nuottien lukua parhaassa mahdollisessa seurassa. Ja opin arvostamaan sitä, että myös f-avaimen säestysnuotit on merkitty ylös, sillä jos ei erota soittimia kappaleesta on yksinkertainenkin bassoraita hyvin vaikea soittaa korvakuulolta. Kun seurasi ansiokkaasti kirjattuja nuotteja päässä tahtia laskien alkoi kappale vähitellen kuulostaa oikealta ja lopulta vuosien mittaan on käynyt niinkin, että soittimen voi erottaa ilman nuottien apua.

Tämä tarina kertoo kuitenkin hiljaisuudesta. Siitä, mikä tekee musiikin mutta joskus myös elämän. Hetket äänekkäiden nuottien välissä.

Avoeroni jälkeen ystävystyin mukavan naisihmisen kanssa. Puhuimme elämästä ja ratkoimme ongelmia tavalla, joka oli itselleni rohkeudessaan antoisaa. Keskustelemisen lisäksi opin kuinka seksistä voi nauttia uusin tavoin. Näimme aika-ajoin, sillä tavoin häilyvästi kuin yhä muodikasta on.

Erään kerran hän otti yhteyttä sanoen, että haluaisi puhua kanssani, mutta vain, jos lupaisin olla hiljaa hänen tarinansa ajan. En osannut pitää tätä pahana, koska lamauttavasta päällepuhumiskyvystäni oli hänenkin kanssaan ollut puhetta.

Näimme, kuuntelin hiljaa puolituntisen, kolmevarttisen, tunnin, kenties ylikin. Opin ystäväni havahtuneen siihen, miten häntä on hyväksikäytetty lapsena ja kuinka sama on toistunut yhä aikuisenakin, kunnes hän oli asiaan nyt havahtunut. Kun tuli vuoroni puhua, en tiennyt mitä sanoa. Aihe ei ollut minulle tuttu kuin joistakin vahingossa viihteen tai uutisotsikoiden kautta altistumisista.

Ystäväni kommentoi kuinka hyväksikäyttönsä tunnistanut toinen ystävänsä oli osannut tätä epäillä oitis tutustuttuaan häneen, siinä määrin vahvasti he olivat käyttäytyneet toistensa kaltaisesti. Kuulin myös, ettei asiaa kokemattomana oikein osaisi ajatella ja tämän vuoksi ystävyytemme oli myös aika loppua hänen hakiessa elämänsä palasia kohdilleen.

Erosimme ystävinä ja toivotin onnea matkaan.

Kotiin päästyäni aloin tutustumaan aiheeseen, sillä minua harmitti se, etten toiselle niin tärkeästä asiasta tiennyt mitään. Internet auttoi jäljille, on auttavia puhelimia ja keskustelupalstoja. Kirjastolaitos oli minun pelastukseni.

Eräs vuosien takainen moneen kertaan toistunut kevätmuistoni on se, kuinka kävelen urheilukassi olallani hiekkaisen pallokentän poikki Peltolammin koululle. Koulurakennuksesta löytyy kirjasto ja varaushyllynsä, josta poimin minulle osoitettuja hyväksikäyttökirjoja sitä tahtia, kun niitä varaaminani toimitettiin. Kannan ne tiskille, jossa myötämielisesti hymyilevä täti-ihminen ne kortilleni osoittaa. Käyn seikkailuhenkisesti viereiseltä käytävältä löytyviä poistomyyntihyllyjä läpi ja poimin mukaani kevyempiä runokirjoja ja muita mielenkiintoisuuksia. Lapussa saattaa lukea, että kirja maksaa euron, kahdella kolme, mutta kun kannan ne samaiselle tiskille, että kahdeksan kirjaa, kiitos, pyydetään minulta joskus euroa, joskus kahta. Että olisiko noiden hinta vaikka viisikymmensenttinen. Lainaamani kirjamateriaalia saattoi vaikuttaa tähän kohteluun, tarjottakoon säästövinkkinä poistohyllyjen koluajille. En ajattele hyväksikäyttäneeni kirjastolaitosta, se ero on tasa-arvoisien aikuisikäisten toimijoiden välisellä kaupankäynnillä. Kaikesta tästä jäi mukava muisto.

Kirjat valtasivat olohuoneeni ja jossakin työpalaverissa mainitsin tästä asiakkaan ominaisuudessa vierailleelle, että älä hätkähdä, näitä tutkin koska ystävälleni asia oli ajankohtainen. Sain ilokseni pitkänpuoleisen polveilevaa keskustelua asiasta, jos toisestakin ja siten ajattelen nyt, että tämä oli yksi niistä rohkaisevista kohtaamisista, joka on ajan mittaan ohjannut avoimuuden suuntaan ja tämänkin kirjoituksen syntyä kohti.

Itse hyväksikäyttökirjallisuus onkin sitten sellaista, että voin suositella lämpimästi jokaiselle. On sitten itse asialle altistunut tai ei. Tilastot olivat jollakin tapaa karmivia, kun muistelen nyt, että joka viides ihminen olisi muodossa tai toisessa altistunut seksuaaliselle hyväksikäytölle, tarkoittaen laveasti sitä, että on tullut ennenaikaisesti tietoiseksi sellaisesta seksuaalisuudesta, josta hänen ei henkisen ja fyysisen kehityksensä puolesta olisi vielä tarpeen tietää mitään.

Opin siis monta asiaa, joista tärkein oli tuo yleisyys ja tavallisuus. Sitä ei vain huomaa, koska asia on myös vaiettu tabu.

Opin, että hyväksikäyttöä voi olla pelkkä asioista puhuminenkin. Ei tarvitse tapahtua yhdyntää, jotta mieli voi horjahtaa.

Opin, että hyväksikäyttöä tapahtuu usein lähipiirissä, jossa luottamuksella taataan myös se, että tapahtunut pysyy salassa.

Opin, että hyväksikäytöstä jää aina jälki vähintään mieleen, eikä se poistu sieltä, jos asiasta ei puhuta. Uhri voi ratkaista asian mielessään niin, ettei tästä enää puhuta, mutta selviytyjä hänestä tulee vasta kun kaikki on vähintäänkin hänelle itselleen selvää.

Opin, että hyväksikäytöstä vaikeneminen perustuu usein tekijän rakentamalle häpeälle, eli miten viettelitkin minut tällaiseen, sietäisit hävetä, älä ikinä kerro kenellekään, ei kukaan usko sinua, valehtelijaa.

Opin myös, ettei aina näin ole, vaan uhri saattaa olla aidosti rakastunut ja vaikenee suojellakseen tekijää, sillä tämä saattaa olla heidän yhteinen salaisuutensa, ikkuna toiseen, salattuun ja taianomaiseen maailmaan.

Opin, ettei tekijä aina ole likainen keski-ikäinen mies, joka ajelee koulujen väliä pakettiautolla, vaan se saattaa olla myös samaa ikäluokkaa oleva kaveri tai sukulainen, perheenjäsenkin. Tai aivan mitä tahansa. Eikä aina siis mies ensinkään. Ala-asteella opin, ettei pidä lähteä makeisia tarjoavien vieraiden matkaan, mutta kuka varoittaisi siitä tutusta ja mukavasta sukulaisesta, joka tekee saman tarjouksen? Näissä yleistyspeloissa on se pulma, että samalla ne voivat antaa kuvan, ettei se oman äidin tekemä seksuaalinen hyväksikäyttö olisi niin paha, koska hänhän ei ollut mikään likainen, ventovieras papparainen.

Opin, että hyväksikäyttö jättää tilastollisesti tunnistettavia jälkiä, kun ihminen kehittää käyttäytymismalleja, joilla saa itselleen selitettyä asiat niin että elämä voi jatkua edes jotenkin. Tai järjestää asioita niin ettei elämä voi jatkua. Että ihminen on luova keksiessään pakoteitä ahdistukseen, mutta usein luova sellaisella tavalla, joka on samanlainen monen muun samassa tilanteessa olevan kanssa.

Opin, että mielestä sysätyt hyväksikäyttökokemukset voivat palautua mieleen vasta aikuisiälläkin, kun ihminen alkaa selvitellä ahdistuksiensa lähteitä. Joissakin tapauksissa unohdetut kauhut palaavat mieleen omien lapsien myötä. Heidän saavuttaessa saman iän kuin itsellä on tapahtuma-aikaan ollut voi jokin pato mielessä murtua tuottaen sellaisen takaumaoivalluksen, että tuo voisin olla minä nuorempana, en haluaisi, että sama tapahtuisi minulle. Siitä se toipuminen voi alkaa.

Opin, että hyväksikäyttö voi olla ristinä koko loppuelämän mittainen raahattava. Asian häpeällisyys ja se, että mieli ei päästä irti vuosien tai vuosikymmentenkään takaisista asioista voi saada tuntemaan voimattomuutta ja pelkoa ja itseinhoa, että miksi minä tällaisia vatvon. Tekijän suojeleminen on myös yksi mahdollinen hiljaisuuspäätökseen vaikuttaja, ovathan menneet menneitä, ja sitä voi ajatella, ettei halua toista enää näiden vuosien takaisilla uraltaan suistaa, syyttää itseään, että olihan vikaa minussakin. En laittanut kylliksi vastaan, tai muuta. Annoin sen tapahtua. Oma syyni.

Opin, että hyväksikäytetty saattaa pian tapahtuneen jälkeenkin hakea apua sen kerran tai kaksi, ja on ensiarvoisen tärkeää, että hänet otetaan silloin vakavasti. Jos tarinaa kyseenalaistaa tai uhria syyllistää mielikuvituksen valloilleen päästämisestä tai valehtelusta voi suu loksahtaa kiinni loppuelämäksi ja asia jää niin ikään loppuelämäksi päähän pyörimään. Jo yksin siksi hyväksikäyttö on asia, joka kuuluisi yleistiedon piiriin siinä missä elvyttäminen, jotta tapahtuneita asioita ei tietämättömyyttään pahentaisi.

Opin, että vaikka perusluottamus omaan itseensä ja kaikkiin muihinkin ihmisiin voi uhrilta mennä tyystin, voi yksikin luotettava ihminen, on se sitten oma vanhempi, opettaja, tai hyvä ystävä, onnistua pelastamaan tilanteen niin ettei uhrin elämä vaivu tyystin kurimukseen. Tämän opin muistan soveltuvan muihinkin vaikean lapsuuden piirteisiin. Olen itsekin tästä hyötynyt, kuten toisaalla saatetaan mainita.

Opin senkin, että ihminen voi elää ulkoisesti aivan tavallisen ja tasapainoisen elämän vaikka häntä olisi hyväksikäytetty nuorena ja pitkäänkin. Toipuminen auttaa asiaa, mutta mielen omat selviämiskeinot voivat kantaa pitkälle, vaikka asiaa ei tulisi ajatelleeksi läpikotaisin. Siksi ihmisestä ei voi ulkoapäin millään varmuudella sanoa, onko häntä joskus hyväksikäytetty vai ei.

Aivan kuten ihmisestä ei voi sanoa onko hän masentunut vai ei. Piirteitä voi oppia tunnistamaan jollakin tilastollisella todennäköisyydellä, mutta vasta asiasta puhumalla voi siihen saada varmuuden.

Opin, ettei hyväksikäyttö aina ole uhrista vastenmielistä. Ihmiskeho kykenee nauttimaan, jos luottamussuhde on rakentunut niin, ettei tilanne ole pelottava, ja silloin tuo ulkopuolisen vinkkelistä raadollinen ja ruma tilanne voi olla osallistensa silmin kauniskin. Vasta myöhemmin asia varjostuu ja kääntyy ahdistavaksi, kun tapahtuneeseen liittyvä salailu, häpeä ja muut ikävyydet nousevat tajuntaan. Tämä on kuitenkin yksi syistä miksi uhri voi vaieta vaikkei tekijä häntä uhkaisikaan, sillä jos tilanteesta nautti, syyllisyys on helppo ymmärtää. Mitäs läksit.

Opin, että eräs hyväksikäytön piirteistä on sen perinnöllisyys. Tämän mekanismi on monimutkainen, joten selitän sen luultavasti väärin, mutta muistelen kyseessä olleen jonkinlaisen idean siitä, miten lapsuus oli sitä viimeistä puhdasta aikaa ja mahdolliset viimeiset nautinnolliset seksuaaliset kokemukset ovat tulleet näiltä hyväksikäyttöajoilta. Siksi, vaikka päänsä sisällä saattaakin tietää, että tämä on väärin ja rumaa, saman kohtalon saattaa tehdä itse myöhemmin jollekin toiselle lapselle. Silloin se voi olla tekijän päässä kaunis salaisuus ja lahja tälle yksilölle, tai muuta, joka jälleen ulkopuolisesta voi näyttäytyä rumana valheena, mutta on silti kokijalleen totta. Tämänkin ymmärtäminen on tärkeää, sillä syyllistäminen voi olla luonnollista, mutta harvoin hedelmällistä.

Opin paljon muutakin. Tämä useamman urheilukassillisen ja aurinkoisten kuukausien ajan kestänyt lukukokemus ihmisyyden synkkyyteen auttoi minua näkemään myötätuntoa sellaisissakin ihmisissä, joihin koin sen aiemmin vaikeaksi sovittaa. Sekin puhelinmyyjäöykkäri joka aloittaa puhelut haistatellen että mikset osta meidän tuotteita, oletko niin köyhä, saattaa tehdä näin koska hänellä on ollut sangen vaikea lapsuus joka on yhä purkamatta. Vaikea sellaiselle on suuttua. Silläkin uhalla, että hyväksikäyttö on kamala asia, tuskin se on sen kamalampi kuin itsemurhakaan siinä mielessä, etteikö sitä voisi työkaluna oman elämänsä avuksi sovittaa.

Kirjoitan tästä asiasta myöhemmin lisää.

Nyt halusin kertoa, että lukeminen kannattaa. Siinä voi oppia asioita, joita ei tiennyt olevan olemassa, ja sellaisia, joita ei toivoisi olevan olemassa, ja sellaisia, joita on kaikkialla mutta joita ei osaa nimetä ennen kuin niistä kuulee. Kirjasto on avuksi, jos vanhemmat eivät ole osanneet täyttää kirjahyllyjä oikeilla avainteoksilla, eivätkä kirjakaupat varastojaan.

“Häväistyt ruumiit, rikotut mielet” on sellainen kirja, jota suosittelen pinon päällimmäisenä. Sen voi lukea ja miettiä kuvattujen kokemuksien kautta lähipiiriään. Mitä selittäisi hänenkin käytöksessään se, jos häntä olisi nuorempana hyväksikäytetty? Tätä kysymystä toistelemalla voi päästä pitkälle tai ei mihinkään ja se kertoo läheisistä paljon se.

Lukeminen hyväksikäytöstä ja muista nurjuuksista voi olla hankala asia herkälle mielelle. Itselläni voimaa antoi ajatus siitä, että se, mistä luen, on ollut toiselle arkipäiväinen kokemus. Jo se, että luen tai saan kuullakseni jotakin, on kevyempi kuin kyseisen asian kirjoittajan tai siitä puhujan sarka. Puhumattakaan ihmisestä joka päässään pyörittelee muistikuvia tapahtuneista voimatta välttämättä jakaa niitä kenenkään kanssa. Siksi koen tärkeänä, että mekin ja hekin, jotka eivät koe olevansa uhreja olisivat tietoisia asioista. Jokapäiväisistä asioita tulee kiellettyjä tabuaiheita vain, jos niistä ei puhuta.

Tieto on sellainen asia, jonka voimalla voi katkoa ketjuja. Ja välttää sellaisia hiljaisia hetkiä, jotka jatkuvat hiljaisuudella siksi, kun ei tiedä mitä sanoa, ettei särkisi toista enempää. Lukemalla voi auttaa. Itseään ja muita. Nyt ja myöhemmin. Vaikka toivoisi ettei milloinkaan tulisi sitä hetkeä, kun tarvitsisi.

Sitä toivoo, ettei tarvitsisi olla hiljaa, mutta sitäkin, ettei tarvitsisi puhua siitä mistä tietää.

    jos kuten eläin tunnustelee pesäänsä
    koskettelen poikaani hänen työntäessään
    puita pesään
    kieltämättä oudon sirosti
	
    yökastelijaa
    jonka vanhemmista toisen kysyttyä
    kumman valitset?
    poika ei valinnut
	
    se ei tee minusta
    jolle eivät siihen uskovat
    vuosiin ole puhuneet
    hänen makaajaa
	
    (Absoluuttinen nollapiste - Suvannossa ylpeä ilme III, san. Tommi Liimatta)