Luku 27

Liikelaki

Eräs maailmassa vaikuttavista luonnonvoimista on liikelaki sellaisena kuin sen seuraavaksi kuvaan. Tiiviisti ilmaisten liike synnyttää liikettä. Käytännön esimerkkinä sen voi todistaa todeksi seuraamalla tunnin verran jääkiekkopeliä. Jos liikettä on vähän, peli tyypillisesti etenee hitaasti, kun taas liikkeen lisääntyessä alkaa myös alati vikkelämmin tapahtua kaikenlaista muutakin.

Musiikissa saman voi todentaa hankkimalla ulottuvilleen soittimen ja tapailemalla sitä kuin tapailisi keskimääräistä sukulaistaan, eli olematta ollenkaan tekemisissä. Tällä välttelyllä nuotit jäävät harvoiksi. Jos sitten soitinta lähestyykin lailla teknisen metalliyhtyeen ykköskitaristin, on luvassa nuotteja, jos jonkinlaisia. Toki sillä herkän sävelkorvan erottamalla tavalla, jossa nopeuden lisääntyessä yli taitojen alkavat nuotit riitautua kuten ne tilanteiden ohi mennessä toisiinsa tahattomasti törmäilevät kiekkoilijat.

Tämä liikelaki tuli mieleeni siitä, että olen kypsytellyt aiemman luvun kuuntelija-asiaa useita kuukausia. Sitten kun asiasta kirjoitettua sain tulin jo aiemmin minulle suositellun Jussi Kolehmaisen teksteistä lukeneeksi toista kulmaa kuuntelemiseen. Hän kirjoitti masennuksensa keskellä helpottuneensa siitä, kun sai kuunnella toisten murheita ja samalla sai vapautuksen omista ajatuksistaan. Miten nyt hetkeen ei tarvitse surra omaa kohtaloaan tai ratkoa ahdistuksiaan, kun sitä saattaa ihan vain kuunnella mitä toisella on mielellään.

Näin asian ainakin tulkitsin.

Ja miksipä se ei voisi olla totta, seurasi jatkoajatukseni. Koska tuntemiani hyviä kuuntelijoita yhdistää se käsittämäni seikka, että ovat eri tavoin ongelmaisia kukin. Kai sellaisessa tilanteessa on huojentavaa kuunnella, miten toisillakin on vaikeaa ja hetkeksi rauhoittaa omaa mieltään joko tällä tavoin vertaillen tai ihan vain siten pakona todellisuudesta, että nyt sisäinen ääni hiljaa, täällä on muitakin, kuunnellaan mitä toisella on sydämellään.

Tämä ei vielä saa minua muuttamaan käsitystäni siitä, etteikö pelkkä kuunteleminen olisi itsekästä ja epäreilua. Mutta myötätuntoisemmin suhtaudun silti siihenkin. Tässähän ei myöskään ole mitään vikaa silloin kun hyvälle kuuntelijalle puhuva tietää olevansa tässä oikeasti se terapeutti ja hyväntekijä. Jos tämä asetelma on tiedossa, että anna minä viihdytän ja puhun, ole sinä hetki irti ajatuksistasi, niin mikäpä siinä.

Voin löytää elämästäni sangen monta tilannetta, joissa olen äänessä toisen hiljentyessä tätä sanaa kuulemaan. Vaikka jälkikäteen rohkeimmat ovatkin saattaneet ilmaista, että olisi mukavampi keskustella kanssasi, jos antaisit joskus aikaa sanoa jotakin vastaankin etkä vain rientäisi aiheesta toiseen. Tämän työstäminen on itselläni vielä kesken.

Oikeasti varsinainen aiheeni oli hieman toinen. Se, miten oivallus ja askeleet johtavat toisiin. Kuinka valmiiksi pääsemisessä voi mennä melko pitkään. Miten ihminen on kuin antiikkinen saviruukku sikäli, että tekemisessään kuluu kierroksia, jonkin aikaa sitä valmistuttuaan voidaan käytellä ja korjailla säröjen iskiessä, ja kuinka lopulta se haudataan syrjempään tarpeettomana. Ja kuinka myöhemmin jotkin onnekkaat, nimekkäät, kauniit tai sattumanvaraiset kaivetaan vahingossa tai tahallaan maastosta esiin, puhdistetaan ja kootaan näytteille tulevaisuuden ihmisille, että tällainenkin oli, voitteko kuvitella, millaista elämää silloin oli.

Sama toimii tässä ihmiselämän aikanakin, kun ajatuksensa suuntaa miettimään sitä, millainen itse tai joku muu on joskus ollut ja miksi tällainen on saattanut olla. Mikä ympäristö saa aikaiseksi jotakin tuollaista kuin itse on ollut, on nyt. Tai toinen on ollut tai on nyt.

Saatan voida kuvitella olleeni ahdistunut ja pulassa, omien muurieni takana, josta ääni kantoi hiljaa kuin sellainen koputus, jota koettaa ulko-oveen, jonka takana pauhaa rumpusetti. Jos ei ole voimia huutaa kuultavasti on luontevaa keskittyä kuuntelemiseen, ottaa voimia siitä mistä sitä saa. Tai lukemiseen, kuten myös olen voimakseni käyttää voinut. Puhua sitten kun muuri sen antaa myöden.

Vihjeeni hyvälle kuuntelijalle on tässä ajassa se, että pysähtyisi miettimään, mitä toiselle saa sanottua ja uskaltaa kertoa. Voiko itsestään kertoa saman tasoisia asioita kuin itse saa kuullakseen? Voiko kertoa enemmän?

Kun toinen parjaa työolojaan, on tavanomaista kuuntelun lomassa kertoa omista työoloistaan myös. Mutta tähän kuviteltuun rajaan ei välttämättä tarvitse tyytyä, sillä ihmisen ahdistukselle ei ole yhtäpitävää asteikkoa. Joku voi oikeasti olla ahdistuneimmillaan sen tähden, että työkaveri ei puhu hänelle kahvihuoneessa. Jos ei tiedä mitään sen kamalampaa aihetta ahdistua kuin toisen hiljainen vastaanotto omiin kommentteihin, on se tunteena maailman kamalinta mitä kohdalle on sattunut. Se on luonnollista ja hyvä, ei minkäänlaisen parjauksen aihe.

Ja jos toinen ihminen kertoo kamalinta mitä tuntee juuri nyt, voi olla odottamatonta muttei siltikään epäreilua kertoa siitä, mikä itsellään on kamalimman tunteen takana.

Vaikka sitten se, että yksin itsekuri estää tekemästä itsemurhaa, tai annetut lupaukset ja velvollisuudentunto näitä kohtaan, tai muuta. Jos se on pahimman tuntemansa ahdistusolon lähde, on suorastaan reilua kertoa siitä toiselle, joka myös pahinta pahaansa jakaa.

Se, ettei tätä rohkaistu tekemään, vaan mielessään vertailee, että tuo nyt puhuu yhä vain niistä työasioistaan tai lomaperuutuksistaan, joita itse pitää ensimmäisen maailman ongelmina omiinsa verraten, on sellaista pintapuolista itsepetosta ja myöskin tarpeetonta oman hädän mitätöintiä.

Yksikään ongelma ei pahene siitä, että sen mainitsee ääneen.

Tosin pehmennän heti käsitystäni, sillä tämä toimii järkevien ihmisten tapauksessa. Yhteiskunnallisesti lyhytaikaisesti tarpeetonta tuhoa varmasti seuraisi siitä, jos uutisissa siitä kertoisi miten kohta loppuu ruoka eikä lisää ole luvassa, mutten ota nyt kantaa siihen onko filosofisesti oikein valehdella lyhyen tähtäimen yhteiskunnallista rauhaa ajatellen. Olkoon oman tekstinsä aihe se. Sijastaan tarjoan korjatun viisauden.

Ongelmista, omista tai muiden, ei kannata puhua sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa ei voi puhua myös niistä kaikkein pahimmista ongelmista.

Miksi kuluttaa omaa ja toisen aikaa pintapuolisten ongelmien ratkaisuun, jos oikeat, koskettavat ja tärkeimmät ongelmat jäävät niiden sijasta ratkaisematta? Hyväksyn tämän ammattiauttajalta, jonka tehtävä on auttaa löytämään ongelmia toisensa perään, mutta ihmissuhteissa tuo kuulostaa yhä epäreilulta ajanpeluulta, samalta kuin loputtomat viivelähdöt kaukalossa.

Eikä päätöstä siitä, mikä on oikea ja todellinen ongelma, tarvitse eikä tule tehdä toisen puolesta. Jos toisen pahin ongelma on se kahvihuoneihminen niin puhutaanpa siitä. Ja jos oma pahin ongelma on itsemurhasuunnitelma, josta puuttuu enää avustaja, niin puhuttakoon siitäkin. Sillä tavoin suurimmasta lähtien voi vähitellen purkautua vyyhti, jota ahdistukseksi kutsutaan.

Tämä mielestä löytyvän, painavimman ahdistuksenaiheen esiintuonti on tärkeä asia siksi, että muuten ratkotaan helposti oireita. Kahvihuoneen ihminen voisi ärsyttää koska hän muistuttaisi lapsuusajan koulukiusaajasta, tai mistä sitä tietää, voisi vaikka olla sama henkilö. Jos tätä ei sano ääneen, ne neuvot, joita asian suhteen saa, eivät toimi tai tunnu toteuttamiskelpoiselta. Miten sanoa toiselle neuvojen mukaisesti, että tuo on epäkohteliasta, jos mieleen tulvahtaa vuosikymmenten takaiset pelottavat hetket ja muistot niistä kerroista, kun hän vastasi samanlaisiin lauseisiin niin ilkeästi että itketti heti ja vielä seuraavana päivänä ja nytkin kun asiaa miettii?

Lisäksi kuuntelija, joka saa osakseen merkityksellisyyden tunteen ja terapia-apua siitä, että joku hänelle vuodattaa tunteitaan, käyttäytyy yhä epäreilusta jättäessään omat ongelmansa mainitsematta. Ja epäreilusti silloinkin, kun rohkaistuu puhumaan, mutta puhuukin niistä kevyimmistä ongelmista. Miten kasveja pitäisi muistaa kastella ja miten aamuisin herättävä aurinko keljuttaa. Vaikka oikeasti keljuttaa se, kun heräsi tähänkin päivään. On kunnioittavaa toista kohtaan kertoa, millainen oikeasti on ja mikä pitää hereillä yöt. On kunnioittavaa itseään kohtaan kertoa toiselle, millainen oikeasti luulee olevansa ja miksi luulee valvovansa yöt. Silloin voi varkain saada apua itsekin, on toinen sitten kumiankka, tai on sellainen ollut itse.

Kun sitä kylliksi puhuu, huomaa että pelko pelolta asiat ratkeavat. Vaikka asiat eivät välttämättä etenekään kohti parempaa, sillä se pahin paha, josta luulee kärsivänsä voikin paljastaa altaan uutta. Mutta niin pitkään, kun tyytyy kuuntelemaan ystävän kasvimaakitkemistarinoita ja antaa oman kyisen peltonsa kasvaa kuolemaa, koskematta siihen heppoisen raja-aidan kunnossapitotalkoilua enempää, pitää niin toiselta kuin itseltäänkin salassa sen, mitä kaikkien niiden kivien alle on haudattuna.

Voi olla, että sieltä löytyy kannettavaa vitriiniin. Jotakin sellaista, jonka löytymisestä voi olla ylpeä silloinkin, kun itse asia olisi tapahtuessaan ollut kovasti satuttavan ruma. Hei, tällaistakin voi elämässä olla ja minä elin sen.

Kyllin pitkään jatkettuaan sitä voi jokin päivä puhuessaan huomata senkin, että kappas, eihän minulla ole mitään hätää. Mistä sitä sitten puhuisi. Musiikista? Pahin pahani onkin nyt se, että laulujen lyriikat ovat usein tosi typeriä. Missä on kaikki kaunis kuolemaa syleilevä sanoma. Voisitko auttaa tässä ongelmassa?

Ei tarvitse pelätä ongelmien poistuvan, mutta siihen kannattaa varautua, että ne aiempaan verrattuina muuttuvat kovasti hilpeiksi. Nautinnollista, mietin omalla kohdallani, kestää tätä sitten hetken tai pitkän loppuelämän.