Luku 26

Kumiankka ihmiseksi

Sellainen talvipäivä sattui tässä kohdalle, että aamuyön tunteina istuin luontoa tuhoavan tyhjäkäyvässä autossa ja perkasin siskoni kanssa maailmankatsomuksiamme ja perhesuhdettamme. Keskustelu käytiin englanniksi. Ei kuuntelulaitteiden pelossa, eikä niiden takiakaan, että pörssiyhtiö toisella puolella maailmaa saisi miettiä, että mikä meidän asiakkaitamme vaivaa ja ovatkohan nuo tosissaan vai ketkupuijaamassa itseoppivia tekoälyalgoritmejamme, vaan harjaantuaksemme kielenkäytössä.

Sellaista on käytännön arkinen keskustelu vieraalla kielellä. Sellaiseen annetaan koulussa tyypillisesti saman verran sanastoa ja muita valmiuksia kuin muihinkin mielenterveysasioihin. Tosin ajat voivat olla toiset, olenhan joissakin tarinoissa lopettanut kouluni jo ala-asteella maantiedon tunnilla, joten en voi tietää varmaksi.

Kuitenkin katsellessani kouluja käyneitä ihmisiä lähipiirissäni minun on vaikea kuvitella, että koulu antaisi kovin paljoa eväitä juuri näihin aiheisiin liittyen. Ehkä riittävästi selviämiseen, se on sentään jotakin. Eikä asiani ole parjata koulutuslaitosta tai ketään muutakaan, sillä tämä luku käsittelee sitä mitä puheissamme nousi eteen.

Sitä, kuinka siskoni on auttamishaluinen, aina valmis kuuntelemaan ja tukemaan ystäväänsä tai vähän vieraampaakin tuttavaa joka hädissään on. Kuinka hänen mielestään jo kuunteleminen tekee ihmeitä ja joskus se riittää, ettei mitään kuulukaan sanoa, odottaa vain hiljaa, että toinen saa sanottavansa sanottua, kyyneleet kuivattua, kahvit kurkutettua. Niin tehden tilanne on lopulta ohitse ja maailma parempi paikka. Kuinka hän kokee olevansa hyvä kuuntelija, mainio auttaja ja kullanarvoinen ihminen.

Ja miten minusta tuo on ongelmien sietämistä ilman korjaavia toimia.

Tilanteenaikainen käännöstyö ja tulkinta ovat omiani, joten virheen vaara on ilmeinen. Selitän siksikin pidemmin.

Luovan alan työntekijät ovat toivottavasti törmänneet samaan kuin amerikkalaissarjakuvien kylpijät, eli kumiankkoihin. Kumiankka on työkalu, jolla ongelmia voidaan ratkaista vaivaamatta kollegaa. Toimintatapa on sellainen, että juurta jaksaen kerrotaan, mikä on ongelmana, miten sitä lähtisi ratkaisemaan, ja jatketaan syvemmälle, että mikä ongelma siitä ratkaisusta sitten muodostuu ja miten siitä voisi selvitä. Tai jos päädytään pisteeseen, että noin ei voida tehdä, koska jokin todellinen rajoite, voidaan kumiankalle selittää, miksi se on kova, kiertämätön rajoite ja kuinka näin ollen asian toteen saattaminen on mahdollista vain, jos jotakin.

Tämä kumiankkaongelmanratkaisua jatketaan niin pitkään, kunnes ajatuksien huomaa kiertävän kehää tai päättyvän mahdottomiin esteisiin. Yleensä näin ei ehdi käydä, siksi menetelmä on suosittu, koska aivot saavat tässä ääneenajattelussa hengähdystauon ja mahdollisuuden pyöritellä asiaa uudemman kerran tuoreesta näkökulmasta, ilman oletettuja rajoja. Silloin käy parhaimmillaan siten, että ihminen oivaltaa miten ratkaisu olikin aina hänen ulottuvillaan, se ei vain tullut mieleen!

Sitten suorittamaan samaa käytännössä. Kumiankan voi jättää ammeeseen ja hiustenkuivaajan myös, mutta jättää sen kytkemättä seinään. Jälleen kerran, vielä hetkeksi.

Kumiankkamenetelmä toimii, jos ihmisellä on kylliksi älyä, luovuutta ja tietoa käsillä olevasta tilanteesta sen ratkaisemiseen. Hiljainen kuuntelija ratkaisee pulman itsestään, koska työkalut ovat kertojan käytettävissä, hän ei vain välttämättä huomaa minkä ongelman kimppuun hyökätä ja mitkä kiertää muilla tavoin.

Sen, toimiiko kumiankkailu omaan käsillä olevaan ongelmaansa, voi testata helposti siten että alkaa selittämään ongelmaansa yllä kuvatun kaltaisesti ja seuraa tuntojansa.

Että harmittaa, kun elämästä katosi kiinnostava ja kiinnostunut ihminen, jonka todella luuli tuntevansa ja joka todella luuli tuntevansa minut. Ja se harmittaa, että hänen tilalleen piti tulla kaikkea sellaista, josta luuli tinkineensä toisen vuoksi. Eikä niin käynytkään, vaan tila tyhjeni täyttymättä uudelleen. Että miksi siinä kävi niin, vaikka piti käydä toisin. Että mikseivät ihmiset tulvineet täyttämään tätä aukkoa elämässä, kun sille teki tilaa. Johtuiko se siitä, etteivät he tienneet sellaista olevankaan? Kenties, koska ei ole ikinä kertonut juuri kenellekään muulle asiasta. Ja se, etteivät he voikaan tietää, johtuu ainakin siitä, että heille on tarjonnut aiemmin aivan saman kohtelun kuin tälle viimeisimmällekin, eli leikannut heidät omasta elämästään muka tärkeämpien asioiden tieltä ja järkisyin. Että ehkä tässä toistaakin samaa virhettä. Ja kun nyt huomaa tehneensä virheen, niin ehkä ne kaikki aiemmatkin poisleikkaukset ovat olleet samanlaisia virheitä. Mitähän korjaavia toimia sitä voisi tehdä?

Jos käy kuten kuvatussa, että asiat jouheasti tai hitaastikin etenevät ja käyvät järkeen vielä kirjoitettuinakin, on kumiankkailu kätevä ajankäyttötapa.

Mutta jos ajattelun lomassa huomaa jumiutuvansa ajatussilmukkaan, tai muutoin ahdistuvansa ja sortuvansa itsesyytöksiin, että voi ei olen ihan epäonnistunut ihminen enkä ansaitse ketään elämänpiiriini ja ihme että kukaan koskaan on edes kestänyt minua ja kukaan ei varmasti enää ikinä ja ja ja. Niin silloin tämä menetelmä ei toimi vaan on ennemmin lyhyellä tähtäimellä haitallinen. Tämä ei tarkoita, että ihmisessä olisi vikaa, vain sitä, etteivät käsillä olevat voimavarat ja työkalut riitä ongelman omatoimiseen ratkaisuun. Eikä siinä ole mitään häpeällistä, sehän on oma ongelmansa, jonka ratkaisua voi lähteä miettimään.

Rinnastan hyvät kuuntelijat kumiankkoihin ja toivon, että rinnastus on vähintään sen verran osuva, etteivät he tämän tuomioni tähden painu syvyyksiin pinnan alle. Ja joustan kuin kumi sen verran, että hyvä kuuntelija voi ankkaa paremmin keskeyttää jumiin menevän vuodatuksen ja lohduttaa puhujaa, jos paasaus uhkaisi mennä väärällä tavalla synkäksi. Parempi se kuin jäädä yksin itkua nielemään, tukiankankin kelluessa pois kyynelvirran kantamana.

Riskinä näen silti sen, että toisin kuin kumiankka, hyvä kuuntelija voi tehdä hallaa itsetutkiskelulle. Esimerkiksi kehumalla kuinka toinen on hyvä tyyppi juuri tuollaisena kuin on, vaikka kertoja juuri pääsi sanomasta, ettei pidä jostakin käytöspiirteestä itsessään. Tai haukkumalla juuri kehuttua mutta ahdistuksen tunnetta aiheuttanutta ihmistä, että ei ole sinun vikasi, jos ahdistut kun näet hänet, hänhän on ihan käpylehmä, vaikka juuri sitä olisi syytä miettiä, miksi näkeminen ahdistaa, koska se kertoo, että jotakin piilevää on käsittelemättä.

Hyvä kuuntelija voi siis toimia kehityksen tiellä. Varsinkin, jos hänellä on omia tavoitteitaan. Kuten tarve olla tärkeä edes jollekulle. Onhan se ihanaa kuulla toisen ongelmista ja olla olkapäänä hädänhetkenä, se ihminen, jonka puoleen käännytään, kun kaikki muut kääntävät selkänsä. Että voi voi, ota jäätelökakkua, kyllä tämä tästä, olemme kaikki erilaisia mutta sinäkin olet täydellinen juuri tuollaisena ja riität juuri tuollaisena.

Aina silloin tällöin kuuntelija-auttajalla on tuo kyky identiteettinään ja silloin auttaminen ei välttämättä ole vilpittömästi toisen aseman ja työkalujen parantamiseksi tähtäävää, vaan vallitsevan olosuhteen vakiintumista tukevaa. Että älä enää mieti tuota pieleen mennyttä parisuhdetta, nyt vain uutta matoa purkkiin ja oksasta ongentynkää, sielusta siimaa, korusta koukku. Tällä tavoin ihminen voi pysyä pystyssä, mutta eteenpäin elämän tiellä on vaikeaa edetä. Seuraava ihmissuhdeongelma on todennäköisesti samanlainen, koska samanlainen ihminen samanlaisin työkaluin viehättyy yhä samoista ihmisistä ja ratkaisee kohtaamiaan ongelmia aivan samoin välinein, ja kehä rullaa kuin ruuhka-ajan kehä kolmonen ei.

En tarkoita sanoa, ettei ihmistä tulisi kuunnella. Mutta siihen kannustan, ettei toisen tarjoamia ajatuksia tarvitse sellaisenaan niellä ja sietää. Jos ihminen on pulassa, hukassa ja apua vailla, sopii sitä tarjota ja tyrkyttää. Että tässä joitakin työkaluja, joilla olen löytänyt elämääni valoa. On se sitten meditaatiota tai ryhmäterapiaa. Yksittäisiä oivalluksia, kuten ettei elämässä tarvitse pitää ihmisiä, joiden seurassa ei viihdy. Mitä vain, jolla nykyisiä ajatusmalleja saa työstettyä edelleen ilman kuuntelijan panosta. Sillä ne opit kestävät lopun elämää.

Lopulta on niin, että parhaiten soveltuvat työkalut riippuvat aivan siitä tilanteesta, jossa ihminen on. Jos on juuri päässyt sängystä omin voimin ylös ja saanut verhot avattua maailmaa kohdata auringonkaan verran, ei sellainen työkalu kuin sokea luottaminen kaikkiin kanssatallaajiin ole välttämättä seuraava mitä kannattaa kokeilla. Työkaluilla kun saa tuhoa aikaan, kuten tämä nyt vaalimani avoimuustyökalunikin voi aikanaan osoittaa. Jos itsekunnioitus ja itseluottamus ovat vielä puutteellisella tolalla voi sokea luottamus toisiin johtaa sellaiseen harhaiseen käyttäytymiseen, jossa arvonsa rakentaa muiden kohtelun mukaan ja mielistelyllä ja oman tahdon vastaisella toiminnalla tappaa itseään sisältä päin. Sitten aikanaan ihmettelee, miksei tämä toimikaan, vaikka pari päivää leijuin aivan pilvissä, taidan sittenkin olla juuri niin epäonnistunut ihminen kuin epäilinkin enkä enää ikinä luota kehenkään ja. Tähän työkalusovitustyöhön tarvitaan taitoa kuunnella ja tulkita.

Tämän pelkoni sanottuani toivon näiden kirjoittamieni lukujen aikanaan päättyvän sellaiseen oivallukseen, joka tekee kaikki muut tarpeettomiksi. Veikkaan nyt sen olevan jokin sellainen “muista että riität” -tason latteus, mutta katsotaan. Mainitsen asian siksi, että jokin tuollainen fraasi on yhtä arvoton kuin neuvo ottaa itseään niskasta kiinni tai lähteä viikoksi retkeilemään erämaahan. Jos työkalupakki uupuu tyystin tai on kovasti vajaa, ei näillä parilla mukaan poimitulla hienostelupensselillä urakasta selviä. Ne antavat ennemmin kuvan, että kaiken pitäisi olla yksinkertaista, sen kuin nousee ja kävelee, ja voivat luoda turhautumista omaan kyvyttömyyteen suoriutua ahdistuksesta näillä avuin. Auttajalta voi tuolloin unohtua se, miten yksinkertaista on piirtää vastamaalatulle seinälle sapluunalla kuvia, muttei pensselinvetojen selittäminen auta, jos toisen ihmisen seinä on hevosen syömä ja kädessäkin on kinnas.

Koen nykyään olevani hyvä kuuntelija, mutta tavalla, joka sisältää kriittisen kulman. Pyrin kohtelemaan minulle uskoutuvaa ihmistä samalla tapaa kuin kohtelen itseäni, eli myötätuntoisesti, mutta myös epäillen, että näinköhän tämä ongelma on oikeasti ongelma eikä sittenkin oire, että näinköhän ratkaisu on noin helppo, että mistä sen sitten voisi huomata toimiiko ratkaisu vai ei, miten tästä eteenpäin. Kaikki ne ovat myös asioita, joita kunnioitan toisessa, jos kumiankan sijasta ihmiselle uskoudun. Kuuntelijoita on maailma täynnä, mutta ihmisiä, joilla on tarjolla tilanteeseen sopivia ratkaisuja ja työkaluja opeteltavaksi, no. Heitä löytyy kirjoista ja kansista. Aina silloin tällöin sellaiseen ihmiseen myös törmää ja tilanteesta poistuvat molemmat osapuolet viisaampina.

Jokin sanonta kuuluu siten, että toisen opettaessa toista molemmat oppivat. Hyvä kuuntelija, sellaisena kuin sen kriittisesti kuvaamanani käsitän, opettelee ehkä itse toisen virheistä, muttei opeta toista. Kuin hyvinvointipalveluntarjoaja, joka ei pyri parantamaan lopullisesti vaan säilyttämään asiakassuhteen. Se on minusta epäreilua ja huonoa ajankäyttöä kaikille osapuolille ja siksi käyn sitä vastaan tällaisella vimmalla. Parempi puhua kumiankoille tai sellaiselle, joka tarjoaa huonojakin työkaluja, siinähän toista voi valistaa niistä omista oivalluksistaan, joiden myötä nuo huonot työkalut ovat tarpeettomiksi jääneet. Älköön aika kuluko jäätelöä syöden ja kyyneliä niellen aiheista, jotka vuosia ja vuosia pysyvät samoina, sillä se on elämän hukkaan heittoa, jos mikä.

Asia, jonka tiedän kokemuksesta, sillä puolet elämästäni olen ollut hyvä kuuntelija lähipiirilleni ja muille satunnaistuttaville eikä se ole muuttanut mitään. Kumiankat ovat ikuisia.

Emme tällä erää siskoni kanssa syöneet autossa jäätelöä ja kyyneleetkin olivat harvassa, mutta läpikäymämme ongelmat olivat samoja kuin vuosikymmen ja toista aiemminkin. Ei kai se muuten olisi englanniksi onnistunutkaan, jos vuorosanat eivät olisi olleet vanhastaan tuttuja. Erona oli se, miten tuputin mielipidettäni tästäkin asiasta. Perinteen katkaisemisen uhallakin.

On siis mahdollista velloa samanlaisten ongelmien äärellä ja silti elää elämäänsä eteenpäin. Mutta jos ongelmia ratkaisisi pelkän kuuntelemisen sijaan saisi niiden tilalle varmasti uusia. Tämä on lupaus. Sitten olisi uutuuttaan kiehtovia pulmia ratkaistavana. Sellaisesta pitävät aivot ja taas lykkääntyy dementia. Ja mistä sitä tietää, kenties aikuistyypin diabeteskin jää puhkeamatta.

    jos mikään ei muutu
    kaikki vain jatkuu
    loputtomasti samaa
	
    jos mikään ei muutu
    kaikki vain jatkuu
    loputtomasti samaa
	
    jos mikään ei muutu
    kaikki vain jatkuu
    loputtomasti samaa
	
    jos mikään ei muutu
    kaikki vain jatkuu
	
    (CMX - Loputtomasti samaa, san. Aki Yrjänä)