Luku 24

Yksi näistä kaksi

Elämäni tähtihetkiin kuuluu Wappuradiossa takavuosina kulutettu yö, jossa ystäväni ja miksei ystäväksi kutsuttavan tuottajan kanssa suoritimme yöradiota yksinäisyysteemalla. Taustalla oli ikiaikainen tuskani huonosti tehtyä radiota kohtaan, josta nyt saatan vuotaa joskus jonkin virkkeen lisääkin, ja tulevan tuottajan kuullen tästä baarissa avautuminen. Jo tuolloin aiempaa rohkeampi Timo tarttui vihjeeseensä tehdä itse parempi ja siinä sitä lopulta oltiin, seitsemän tuntia parasta radionkuunteluaikaa, jonka saa täyttää kuten haluaa.

Olin aiemmin altistunut jonkin muististani unohtuneen suosituksen kautta tuolle “Yksinäisten Suomi” -kirjalle, jossa kerrottiin yksinäisyyden eri kulmista ja ilmentymismuodoista. Yksi artikkeli kertoi yksinäisyydestä musiikissa ja vaikka en siitä muista juuri saaneeni innoitusta sisällöllisesti, tuli mieleeni yhdistää nämä kaksi asiaa toisiinsa siten, että radiossa soittelisi yksinäisyydestä kumpuavia tai niihin liitettäviä kappaleita ja siinä lomassa kertoilisi teoriasta siinä määrin kuin sitä ymmärsin. Kaiken nivoi yhteen valituille kappaleille laadittu kekseliäs, jos lyriikkojen tahallista tulkintaa vaatinut kasvutarina.

Työmäärä oli lopulta aika suuri ja luultavasti lopputulos asiantuntijan korvin täynnä yleistyksiä ja yksinkertaistuksia. Sallin senkin epäilyksen, että seassa olisi räikeitä valheita. Uskalsin ottaa näiden riskin, sillä ajattelin, että itse asia on kyllin tärkeä, että siitä kannattaa ohjelma tehdä huonostikin. Jos olisin oikein pahasti väärässä niin joku varmasti kirjoittaisi siitä Aamulehteen ja sitten tulisi tuo kaikki kerralla kuntoon. Täydellinen suunnitelma siis, vaikka epävarmuus aiheesta näkyikin aamun viimeiseen sekuntiin saakka, jos ääntäni tulkitsi.

Opin kuitenkin hyödyllisiä juttuja kirjan myötä ja koetin niitä ohjelmankin aikana avata. Kuten että yksinäisyys määritelmällisesti on sitä, että kaipaisi enemmän tai parempaa seuraa. Se on siis negatiivinen asia näin merkitykseltään, eikä kukaan tervejärkinen ihminen halua olla yksinäinen, jos ei sitten ollakseen kokemusasiantuntijana myöhemmin. Ja että jälleen kerran se on sitä, jos se tuntuu siltä. Jos olo on yksinäinen, sitä on yksinäinen, vaikka ulkopuolinen sanoisi, että mahdotonta, sinullahan on 1532 kaveria sosiaalisessa mediassa ja seuraajiakin kotiovelle, jos ei vuoteeseen saakka. Sitä voi olla yksinäinen vaikka juuri siksi kun ei vuoteeseen saakka saa. Ja vaikka saisi.

Tuon yksinäisyyden rinnalle on hyvä tuoda sellainen termi kuin yksin olo, joka tarkoittaa sitten taas sitä, että on juuri niin yksin kuin ikinä onkaan, mutta asia on joko neutraali tai positiivinen. Ja tätä ihmiset yleensä käyttävät puhuessaan halustaan nauttia yksinäisyydestä.

Kieli siis elää, eikä siinä mitään. Asioiden määritelmällinen ero on silti tärkeää mainita, sillä muutoin postilaatikko täyttyy on-ihan-okei-olla-yksinäinen -viesteistä, että miksi-asialle-uhrataan-riviäkään-kun-lamakin-tulee. Sitä en kestäisi.

Yksinäisyys on tärkeä asia siksi, että siitä ei puhuta liiaksi, ja sen tähden, ettei siitä puhuta liiaksi, sitä voi erehtyä pitämään tavallisena osana ihmisen elämää. Aivan kuten ahdistusta. Että pitäähän sitä joskus olla yksin. Pitää ja saa olla, se on mahtavaa jos omassa seurassaan viihtyy, mutta jos kaipaisi ympärilleen ihmisiä on hyvä tunnistaa olevansa yksinäinen ja lähteä tätä asiaa sen jälkeen ratkaisemaan. Yksinäisyydelle ei tarvitse antaa myöden.

Minulle yksinäisyys on ollut nuoruudesta saakka tuttua sellaisella tavalla, johon liittyy erilaisuuden tunne, käsitys siitä, etteivät muut ymmärrä. Sillä ihmisjoukon keskelläkin voi olla yksinäinen, vaikka olisi juhlakaluna omilla syntymäpäivillään, jos tuntee etteivät muut ihmiset oikeasti tunne minua, välitä minusta tai ole puolellani. Että tajuaisipa edes joku heistä miltä minusta tuntuu.

Ymmärtäisipä edes joku sen kun puhun käyttäen lyriikoita. Ja jatkaisi perään sen, miten laulu jatkuukaan, tai sanoisi jostakin toisesta jotakin sopivaa. Että jos boolinjuontia jatkaa tähän tahtiin niin aamulla sitä on vieläkin humalassa ja hokee vain houreissaan että “ota musta kii”, johon toinen jatkaa, että varmasti niin käy ja mulla sama, mutta onneksi “kaikesta selvii”. Tai vastaavaa.

Hymyt vaihtuvat nauruksi, sivulliset katsovat ihmetellen, jos kiinnostuvat tai ymmärtävätkään mitään tapahtuneeksi ja hetkeksi yksinäisyys väistyy.

Mutta jos saman alun sanookin ja toinen on, että voin ottaakin kiinni, jos jaetaan vuode, niin eihän siitä ollut kysymys ollenkaan, äh, miksei kukaan tajua. Ja yksinäisyys on yhä totta.

Yksinäisyys on tärkeä asia korjattavaksi sillä se toimii samanlaisena porttina kovempien paheiden elämään kuin puhumattomuuden kulttuuri lapsuuskodissa. Masennukseen liittyy usein yksinäisyyttä, jos nyt kirjaa katsomatta muistelisinkin, että näissä ei ollut sellaista syyseurausta kumpaankaan suuntaan, vaan kytkös oli sellainen, että kumpikaan ei väistämättä aiheuta toista, mutta ne esiintyvät usein yhdessä ja syventävät toinen toistaan.

Eli masentunut kokee herkemmin yksinäisyyttä, ja masentuu siitä, ja kokee kovemmin yksinäisyyttä, ja niin edelleen. Tai alun perin vain yksinäisyyttä poteva on alttiimpi masentumaan, kun lähipiiri ei nostatakaan kuten toivoisi, ja sitten sitä taas eristyy ja yksinäistyy ja masennus on vaikeampi selättää.

Pelkkä ihmisseura ei ratkaise asiaa, jos henkinen yhteys puuttuu, ja huono seura voi entisestään pahentaa yksinäisyyden tuntua. Että kaikki muut viihtyvät ja ymmärtävät toisiaan, mutta minua ei kiinnosta jääkiekosta puhuminen ja kun sanon jotain mistä tahansa muusta aiheesta saan osakseni hiljaisuutta, olen liian outo ja parasta kun hiivin tänne sammalmetsään iäksi iloaan tahrimasta.

Tällaista yksinäisyyden tuntoa voi siis tällä tiedolla sovittaa vaikkapa edellisluvussa tuntemaani klovnihahmosortoon. Kuinka ympärillään olevia ihmisiä voi viihdyttää tai joskus jopa naurattaa, mutta silti säilyy itsessä tunne siitä, miten oikeasti he eivät piittaa minusta ja siitä mitä olen. Seuraa yksinäisen viihdyttäjän kuva, tuo taiteesta tuttu.

Omalla kohdallani opin joskus sen, ettei ihminen oikeastaan voi luottaa kehenkään muuhun kuin itseensä. Kuka tahansa voi milloin tahansa lähteä hyvästä syystä tai ei. Kuolla, kadota tai kyllästyä. Eikä toista voi pakottaa oman yksinäisyytensä lievittäjäksi, ei aina, toivottavasti ei kertaakaan.

Itseään ei pääse pakoon, ja jos omassa seurassaan viihtyisi, ei tarvitsisikaan päästä. Silloin pahinta mitä voisi seurassakaan tapahtua olisi yksinolo. Ei yksinäisyys. Yksin ollessaan sitä voi tarkkailla ympäristöään, miettiä syviä, miksei osallistua sosiaalisuuksiin, jos sellaisia houkuttelevina tarjolle tulee, mutta olematta pakonomaisesti sellaisia metsästävä tai niihin takertuva. Kärsimättä.

Se, kuinka yksin voi olla sinut itsensä kanssa ja saada aikansa kulumaan, on sen verran laajan kuuloinen ajatus nyt päässäni, että kirjoitan siitä kokemuksiani toiste. Nyt kerron kuitenkin asian mahdolliseksi ja avainasiaksi sen, ettei yksinolo ahdistaisi. Jos omat ajatukset ahdistavat on ne syytä ratkoa joka tapauksessa, mutta sivuhyötynä saa kehittyneemmän kyvyn suojautua yksinäisyydeltä.

Yksinäisyys on tuntemisen arvoinen sana, sillä tunnistamalla sen saa käyttöönsä työkalun, jolla peilata omia kokemuksiaan ja nykytuntemuksiaan. Ei ole pahasta tuntea yksinäisyyttä perjantai-iltaisin, kun Motorola ei soi, ja kun tunnistaa että tähän hetkeen sopisi toinen ihminen, voi sellaista koettaa siihen järjestää. Todeta itsestään, että tässä ajassa on jotakin, joka vetää mielen synkäksi, miettiä miksi näin käy perjantai-iltaisin muttei välttämättä sunnuntai-iltaisin, ja ratkoa asiaa näin kahdella tapaa.

Toisaalta voi saada voimia hankkia itselleen seuraa, koska mikä on pahin paha mitä perjantai-iltana lähestytty ystäväoletettu voi vastata? Että kiitos ei, olen jo nukkumassa, tai ei, vihaan sinua, tai vastaavaa, ja silloinkin ensimmäinen kertoo lohduttavasti, etteivät kaikki ihmiset ole juhlimassa ja toinen sen, ettei ystävä ehkä ollutkaan ystävä ja tilalleen voi harkita muita. Toki jos puheluun ei vastata mielikuvitus laukkaa, että siellä yökerhon pyörteissä mennään eikä vahingossakaan huomata, mutta senkin vaikutusta itseen voi tutkiskella, että jos noin, niin entäpä sitten? Miten voin vaikuttaa tilanteeseen tai ehkäistä sitä jatkossa? Levittämällä virusta, jolla yökerhot suljetaan?

Pahimman pahan toteutuessa, tai vaikka kävisikin niin iloisesti, että ystävä vastaa ja sanoja, jopa kutsuja vaihdetaan, on aikanaan aiheellista miettiä sitä toista puolta, että miksi janoan ihmisseuraa. Päästäkseni eroon ajatuksistani, saadakseni uusia, paetakseni kotioloja tai seiniin liittyviä ahdistuksia? Sillä vaikkei tämä olisikaan mieltäylentävää ajatusrataa resiinalla puskea pienen pientä veturia pakoon, saa tästä sellaista raaka-ainetta, jolla omia ajatuksiaan voi selkiyttää ja ahdistusta himmentää.

Minun vuosieni mittaan hiomani erikoiskyky on taito eristäytyä, olla saatavilla mutta vain siinä määrin että puhelin on virroissa, jos ei äänissä ja sähköpostitkin seurannassa vaikken välttämättä vastaisi niihinkään. Tämän eristäytymisen aikana koetan tehdä asioita, jotka kiinnostavat minua ja joita olisi myös muiden kanssa tai muille jakaen ilo tehdä. Eli saatan tehdä yksityisiä asioita, kuten kirjoittaa päiväkirjaa ja ajatella oivalluksia, mutta myös lukea kirjoja, kirjoittaa runoja ja lauluja, soitella soittimia, käydä juoksulenkillä. Sellaisia askareita, joille voin asettaa päässäni sosiaalisia tulevaisuushyötyjä. Että tuleepa siitä sitten hienoa, kun voin tätä kirjaa suositella tai lainata, tai siteerata jossakin kohdin, näitä lauluja ja runoja näyttää valituille ihmisille ja palata näihin tuntemuksiin itsekin aikojen päästä, omia ja toisten kappaleita esittää yksinäni tai joukkiolla, pallopeleissä kiitää kuin en olisi kertaakaan jättänyt väliin.

Sillä tavalla yksinololla voi ladata voimia seuraaviin kohtaamisiin, joihin osallistuu parhaassa tapauksessa hieman paremmin itseään tuntevana ja taidoiltaan kehittyneenä ihmisenä, jolloin yksinäisyyden tunnekaan ei ole niin vahva. Miettiä kuinka vietin aikaa yksin mutta tulin vahvempana takaisin ihmisten ilmoille.

Että mielipiteeni on yhä sama ja ehkä vähän outo, mutta luin kirjoista, etten ole ainoa, joka pitää joukkueurheilun puhtaan viihdepuolen korostamista harhautuksena, jolla piilotellaan poliittisia ja rahallisia valtakytköksiä, ja sitä, miten tärkeämmistä asioista tarvitsee puhua vähemmän, kun on nämä kisatkin käynnissä joilla lehtiä täyttää. Iltapäivälehdissä on teemanumeroita urheilukisoista ja kausikohtaisia ennakoita, katsauksia menneisiin ja arvauksia tulevasta, mutta hyvin harvoin tällaisia monikymmensivuisia liitteitä löytyy vaalien alla, että katsopa tästä äänestyskäyttäytymisen ja vaalilupausten ristiriitaisuuksia ja puoluerahoituksen taustoja ja nuorisojärjestöistä nousevia nimiä ja poisjättäytyvien poliitikkojen tahroja ja muistelmapaljastuksia. 95-sivuinen vaaliopas, kaikki mitä äänestäjän tarvitsee tietää! Sen sijaan saamme ohjeita, miten piirtää numeroita kuten yksi ja seitsemän ja demokratia on turvattu, kun tiedostamatonkin könyää äänestämään eikä antamansa ääni mene hylätyksi.

Sillä puhuttavaa riittäisi tästä urheilun poliittisuudesta kuin mistä hyvänsä muustakin, eikä se vie lainkaan arvoa siltä nätiltä maalilta joka yön kierroksella nähtiin. Tieto, vaikka vääräkin, tuo mahdollisuuksia käydä syvempiä keskusteluja ja oppia tuntemaan asioita ja ihmisiä paremmin.

Näin uskaltaa sanoa, kun on asioita ajatellut, vaikka olisikin aivan väärässä. Sillä tavoin yksinolosta voi ammentaa, kun ajankäyttöön ei liity yksinäisyyden tunteen tuomaa ahdistusta.

Muistan yksinäisyydestä myös sellaisen viisauden, että se vähenee mitä enemmän asiasta puhuu. Toivon siis näin käyvän silläkin uhalla, että kaikki se mitä asiasta väitin, olisi jälleen kerran sellaista tiedettä liippaavaa huuhaata, joka itsessään sellaisena toteutettuna tuottaa tuhoa käyttäjilleen.

Oikaisen näitä sitten saagan kolmannessa osassa. Ehkä se nähdään televisiossa, jos sellaisia vielä tulevaisuudessa on. Enkä ole ainoa, joka puhuu vinosti, todistaa hyvä ystäväni Frank, jota en tunne ja josta en pari vuotta sitten piitannut lainkaan. Niin voi muuttua ihminen ja tälläkin kertaa vuoro oli minun.

tämä matka on tehtävä yksin
tämä vaatii yksinäisyyttä
tai ehkä johdattavan muukalaisen

mun on käännettävä selkäni äidilleni
mun on surmattava isäni
mun on kiellettävä sisareni, veljet,
rakkaimpani ja ystäväni

kunnes löydän teidät taas
syvemmin ja aidommin
ja olen valmis palaamaan

(Maj Karma - Jäähyväiset, san. Frank Mäntymäki)