Luku 22

Yhdessä ikuisesti

Myöhäisnuoruuteni synkkään lukuun liittyy se aika, jolloin vannoin ikuista rakkautta ja vannotin sitä toiseltakin. Miten romanttista! Sitä tietää, että toinen todella välittää, kun käyttää niin usein näin paljon aikaa tällaisien tunteiden välittämiseenkin.

Toinen seikka, josta välittämisen voi todeksi tunnistaa, on se, että puheluita tulee oudoista numeroista ja niitä siirrytään puhumaan sivummalle, jonka jälkeen joku kaveri tulee käymään ovella ja sille tiputetaan lainaan se kirja jonka johdosta hän soitti koska on niin kuumeinen lukutoukka ja hei tässä on vielä teelehtiä kaveriksi, hauduttele niitä, kun luet ja kun kysyy että mikä kirja se oli niin kuulemma joku Valittujen Palojen klassikkotiivistelmäkokoelma.

Rakkaus tosiaan on kuin huumetta.

Olin nuoruuteni epävarmuuksissa todella onnellinen, kun löysin ihastuttavan ihmisen, joka tunnusti ihastustaan myös minun suuntaani. Välimatkaa oli kuitenkin useamman kylän verran, joten näkeminen ei ollut mahdollista kaiken aikaa. Silloin pitää tukeutua teknologiaan kuten tekstiviestit ja puhelut. Siinä saldorajoja vasten vaihdettiin kuulumisia, että ai ruotsintunti oli, no mitä siellä puhuttiin, ja kuulostaapa kivalta, soitellaanko illasta lisää. Ja tässä lomassa saattoi vaihtaa viestejä myös, koska onhan se aiheellista kertoa, että söin äsken ja mietin nyt sinua, olipa kiva nähdä, miten voit, kun mitään ei ole kuulunut, onko kaikki hyvin, milloin nähdään taas.

Myöhemmin tunnistin, että tässä on tietty lapsuudenaikainen ongelmani, sellainen epävarmuus yhdistettynä läheiskaipuuseen, joka sitten kääntyy riippuvuudeksi, kun ensiannoksen on kokea saanut. Niin että aina kun joku osoitti kiinnostusta suuntaani olin läkähtyä, että tämä se on hienoa! Mutta samalla hetkellä mieltäni pelotti se mahdollisuus, että toinen näkisi millainen itse aivan oikeasti on. Mitäpä jos hän hylkääkin minut kyllästyessään tylsyyteeni tai piittaamattomuuteeni tai muuhun, entä jos hän löytääkin toisen ja heikkona hetkenä sortuu koska en ole vieressä enkä tuoreessa muistissa.

Kun ongelmana oli pelko siitä, että menettää toisen, joka antaa itselle niin paljon, on luonteva ratkaisu muistuttaa itsestään aina ja usein. Ja jos oikein rakastaa puhki niin ehkä hän sitten ei edes katsele muita ja on vain kuplassaan, että ihanaa tämä elämä Timon kanssa!

Kotikotonani on ollut sellainen läheisyyteen kannustava ilmapiiri. Vieraat on äitini toimesta pakkohalattu vaikka olisi ollut mikä tauti kenellä tahansa. Ja omille on muistettu kertoa, että hyvää yötä ja rakkaita olette. Myös näin vanhemmiten, kun halauksia ei pääse pakoon, paitsi sanomalla ettei halituta ja rakkaussanat ovat vaihtuneet sellaisiksi lievemmiksi, että kaikesta huolimatta olet rakas. Tällainen käytös on joka tapauksessa ollut omalla tavallaan normaalia, vaikka jälkikäteen sitä miettiikin, että mistähän tuo tarve läheisyyteen ja tärkeyden tunnustamiseen sitten kumpuaa.

Isäni ei ole tarvinnut eläessään mainita, että olisi valmis luopumaan munuaisestaan, ehkä molemmista, lastensa takia, enkä silti ole epäillyt, etteikö näin olisi. Luultavasti leikkausjonossa ostaisi yhden nettitorista, jos omasta takaa ei kaikille lapsille riittäisi. Siksi oli huvittavaa, kun hän sen taannoin ääneen esimerkkinä mainitsi, että niin, tällaistahan tämä olisi voinut olla aina. Ja liikuttavaa sittenkin, koska tällaisista tunteista on vaikeaa puhua.

Joka tapauksessa orastavat parisuhteeni olivat ahdistavia tavalla, jonka aikaansain aivan itse. Laitoin viisi hyvänyönviestiä ja toivotin huomenet ja kyselin perään, jos mitään ei kuulunut, vaikka ai-niin-sinulla-oli-se-retki-no-ei-sitten-mitään-hätää-olin-vain-huolissani-rakastan-sinua.

Tätäkin aihetta sivuaa tuo “Miksi se ei vain lähde” -kirja ja moni muu henkistä väkivaltaa koskeva opus, koska jos ei ole helppoa olla läheisriippuvainen ei se ole helppoa sille riiputtavallekaan. Koeta nyt tasapainoilla ihastuksen harjalla, kun viesti viestiltä pelottaa, että mikä tätä ihmistä vaivaa ja milloin romanttisesta lässytyksestä tuli näin ahdistavaa. Puhelin piippaa, paras katsoa oliko se Timo, kun se sitten kohta piippaa muuten uudelleen ja sitten se soittaa ja sitten pitää puhua vartti ja äh. Kiva poika, mutta.

Elämäni ahdistavimmasta seurustelusuhteestani erosimme aikanamme kuukausien kuluttua. Luultavasti välimatka teki asian helpommaksi siten, että lähemmin tekemisissä olevina tämä ei varmaankaan olisi ehtinyt edes mennä seurusteluksi, siinä määrin ahdistavasti käyttäydyin läheisyysjanossani. Mukavaa kun olet täällä, tekisi mieli pussailla! Miten ällösöpöä jos se on molemmista mahtavinta mitä juuri sillä hetkellä voi tehdä. Hivenen ahdistavan pelottavaa, jos toinen tekisi ennemmin vaikka niitä ruotsintehtäviä. Surullisen pelottavaa, kun muistelee itsensä sen tekijäksi.

Tämä traumatisointiin kykenevä kokemus päättyi siis aikanaan eroon ja mietin sitten elämän epäreiluutta itkiessäni, että miksiköhän tässä kävi näin. Sain osakseni reilua kohtelua, näin muistelen, koska tiesin että tämä läheisyysjanoni oli ongelma, että toisesta ei ole mukavaa olla tällaisen ihmisen seurassa. Ei niin että kasvoimme erillemme, vaan että et antanut minun kasvaa, jos saa vuosikymmenen takaa sanoja muovailla.

Muistan laittaneeni viestiä, että hei, kiitos, mietin mikä minua vaivaa ja palaan asiaan, kun keksin. Tai ainakin sen suuntaista. Muistan myös kävelleeni soratien laitaa ja asvalttitien laitaa, on syksy ja linnut lentävät suurena parvena pienen peltoläntin yllä kaarrellen.

Oivallan, että jos ihminen rakastaa toista, hän rakastaa silloinkin, kun sitä ei ääneen sano. Että jos luottaisi toiseen, että hän rehellisesti kertoo, kun tunteet muuttuvat, niin sitä voisi elää rakastettuna, kunnes kuulee toisen sanomana, että en rakasta sinua enää. Ettei rakkautta tarvitse uusia, se on, jos se on kerran ollut, kunnes se puretaan.

Kuin toistaiseksi voimassa oleva sopimus, sanoisi lakioppinut. Kerran vain kokeilen, olisi hauskaa tietää millaista ainetta tämä on, sanoisi tuleva välittäjä. Ja kannattaa se lainalupaus hankkia pankista ja tarjota heti näytön yhteydessä sen turvin, sanoisi kiinteistövälittäjä, tuo ihmiskunnan synkkä ilmentymä.

Tajusin yhä kävellessäni, että jos luottaisin toiseen ihmiseen, olisi oma elämäni paljon helpompaa. Koska mikään määrä omia rakkaudenvalojani ei kuitenkaan estäisi toista tekemästä kuten hän haluaa. Olin sanallistanut ja elehtinyt omaa rakkauttani niin paljon kuin vain osasin, eikä se riittänyt, vaan pikemminkin oli liikaa. Mitä jos pidättyisin siitä ennemmin kokonaan?

Itselleni tuttua ääripäiden välillä hypähtelyä, mutta sittenkin terve vaihtoehto toisen tukahduttamiselle. Opin nimittäin varomaan rakkauden vannomista. Että tykkään sinusta kyllä kovasti, saatoin sanoa, mutta rakastamiseen asti taivuin vasta harjoittelulla ja aivan viime viikkoihin välttelin sitä yhä. Se tuntui niin suurelta asialta, joka on mielenkiintoista mietittävää verrattuna puolet nuorempaan Timoon, jolle rakkaus oli työkalu jolla toisen voi sitoa itseensä.

Ehkä pidän rakkautta yhä sellaisena ja siksi varon tekemästä jotakin, joka voi satuttaa toista niin. Kannattaa siis puhua asioista ja kirjoittaa niistä, kun siinä saattaa samalla oppia uutta. Aiheesta lisää myöhemmin.

Opin joka tapauksessa sen, että jos sokeasti luottaisin siihen, että rakkaus on ikuista, kunnes se ei olisi, poistuisi kaikki itseäni ahdistava läheisriippuvuus. Eihän minulla ole hätää, tiedän meneväni nukkumaan toisen yhä ajatellessa minua, vaikkei hän olisi sitä osannut juuri näillä sanoin kertoakaan. Eikä toisenkaan tarvitsisi kuulla minulta rakkaudentunnustusta kuin sen kerran, kun hän sitä janoaisi, varmasti ihmiset tulevat toimeen vähemmällä kuin nyt olin tottunut tarjoamaan.

Tämä oivallus oli siitä mieleenpainuva, että muistan iloinneeni kotiinpaluun yhteydessä. Hurraa, elämä alkaa tästä! Olen muuttunut mies, rakkauttaan tuhlaava poika on palannut kotiin ja on valmis valloittamaan maailman.

Siksi ei varmaankaan tule yllätyksenä, ettei joitakin tunteja yksipuoleisen itsetutkiskelurauhan julistamisen jälkeen lähettämäni valaistumisviesti saanut toivomaani vastakaikua. Kerran särjetty luottamus ei aina parannu sillä, että käy kävelemässä. Asia, jota olen opetellut uudelleen vuosien mittaan.

Joka tapauksessa läheisriippuvaisuus on asia, johon olen sittemmin suhtautunut kärkkäämmin. Mitä toisesta kertoo se, että hän janoaa rakkaudenvaloja ja muistutusta siitä kuinka tärkeä hän on? Muistelen itseäni nuorempana ja kykenen tuntemaan myötätuntoa tällä tavoin käyttäytyvien ihmisten suuntaan, mutta osaan myös olla alistumatta tällaiseen pomputtamiseen. Koska siitä kuitenkin on kysymys. Toinen ihminen ei kestä eloaan yksin, ajatusta siitä, ettei ehkä kelpaakaan toiselle, ja vaatii jatkuvasti muistutusta siitä, että on tärkeä, että on ihminen, jolla on merkitystä, että on se mielitietty, joka merkitsee toiselle todella paljon.

Jos itsessään huomaa janon tunnustuksille, on syytä hidastaa miettimään, mikä määrä tunnustuksia on tarpeeksi. Riittääkö se, jos kerran päivässä kuulee olevansa rakas? Aina kun nähdään, eli vaikkapa aamuin ja illoin? Ennen nukkumaanmenoa? Mitä tapahtuu, jos määrä tästä pienenee? Miksi niin käy?

Logiikkaankin voi nojata. Mitä odotusarvoja on sille, että itse tunnustaa rakkauttaan? Toinen voi vastata, että niin minäkin sinua, ja mitä se tarkoittaa, luultavasti sitä, että kaikki on kuten ennenkin. Tai hän voi vastata, että minä en rakasta sinua enää, ja sitten taika on murtunut. Jos vallitsevan tilan jatkuminen ei varsinaisesti muuta mitään ja sen vaihtoehto on parisuhteen päätös, miksi tuota kolikkoa haluaisi heitellä harva se hetki?

Itselleni oli helpottavaa ymmärtää, ettei minun tarvitse kuulla olevani tärkeä. Voin kuvitella asian todeksi. Voin selittää päässäni että hei, tässä viestissähän se lukee, vaikka se olisi kuukausien takaa. Ja siitä, että toiselle ihmiselle voi soittaa milloin vain ja ilahtunut ääni vastaa. Tai siitä, että pitkän hiljaisuudenkin jälkeen saapuu se viesti, jossa lukee, että olipa kamala päivä, olen tehnyt kaikkea sellaista ja tällaista ja väsyttää ja nyt käyn unille ja on ikävä sinua ja kuvittelen että tuo tyyny olisit sinä.

Miksei se voisi riittää?

Jokainen saa tietenkin määritellä oman läheisyystarpeensa aivan omalla tavallaan, eikä sitä tarvitse hävetä, vaikka olisi sisältä kuollut tai säännöllisesti sydäntään vuollut. On kuitenkin hyvä huomata manipulointihengessä sekin, kertooko toiselle, että pitää hänestä, että on nyt menossa nukkumaan ja rakastaa kovasti, vain saadakseen häneltä vastakaikua. Koska jos näin on, puuttuu sellainen pyyteettömyys, joka tekee tuntemastani rakkaudesta niin kaunista. Että sitä ikään kuin lähettää pullopostia, jonka tietää saavuttavan ajatustensa innoittajan ennen pitkää, ja ehkä tunteilee, kuinka ilahtunut hän onkaan sen saatuaan, eikä murehdi hetkeäkään sitä, vastaako hän siihen nyt tai heti.

Mikään määrä murehtimista ei muuta todellisuutta. Minun kohdallani se oli vain syvällisemmästä toiminnasta pois. Kaikki rakkauden todistamiseen ja toisen tunteiden vannottamiseen käytetyt hetket olivat pois oikeista ja syvistä keskusteluista, siitä, että oppisi oikeasti tuntemaan.

Rakkautta on sittenkin se, että toisen seurassa on ennemmin kuin missään muualla. Ja että toisen läheisyydestä poistuminen on vaikeaa ja mieli tekisi palata. Ei maailma tuhoudu, vaikka sen sanoisi ääneenkin, opettelen nyt, mutta niin ei tarvitse tehdä, jotta asia olisi totta.

Puhumisen sijaan voi sittenkin olla hiljaa ja uppoutua silmiin.

Tekstiviestien naputtelun sijaan kaivaa kirjepaperia ja kirjoittaa kirjeen. Että tulit mieleeni tässä yömyöhällä ja ajattelin että olisipa hauskaa kirjoittaa kaikki ne piirteet, joista sinussa pidän, ja sitten kirjoitan pari sellaistakin, joista itsessäni pidän, niin voit oppia tuntemaan minut paremmin, hih hih.

Sitä tuntee itsensä rakastetuksi, kun tuollaista tekee. Eikä se tunne katoa, vaikka Posti hukkaisikin kirjeen. Eikä vastaanottajakaan tästä voi pahastua, koska tuosta puhuessahan on mahdollisuus siteerata kaikkia niitä piirteitä, joita kirjeeseen muisti päätyneen, ja keksiä hetkessä uusia.

Kuten sen, että sokeasti luotti Postiin, luotti kuin rakkauteen.