Luku 20

Menneet menneet

Elämässäni on ollut sellainen kaava, jossa oivalluksien muuttama Timo on pelännyt niiden tuomien piirteiden säilymisen puolesta. Jos siis keksin, että voisi olla vähemmän sarkasmia tihkuvan vihamielinen, voi sen päätellä minusta toimiani seuraamalla, mutta tuskin suoraan sanomanani. Itseäni suojellakseni olen voinut tällaisia uudisaskeleita kieltääkin, jottei kukaan vain pääsisi kyseenalaistamaan kuinka aiempi minäni oli ehkä sittenkin parempi, vaikka vain aitouttaan parempi, koska niin se teatterilavakin muuttuu kulisseilla.

Tähän on luultavasti löydettävissä jokin aiempi lannistava kokemus, joka on syönyt innostuksen uudesta, koska olen oppinut olemaan näistä hiljaa. Olen siis kuvitellut olevani värisevä sielu sellaisten jättien ympärillä, jotka eivät epäröi tampata menemään siipien havinaa kuullessaan. Siksi on syytä lentää syrjemmässä tai yöaikaan kun eivät vuoteenomina ole kuulolla ja karulle kerkeää kenkien kiskontaa kuullessaan.

Käytännössä kuvio on nyt ajattelemanani toiminut siten, että olisi vaikkapa kivaa olla kivampi ihminen. Oivalluksen on saattanut saattaa tietooni jokin kirja, tai elävä ihminen, kuten tässä nimenomaisessa tapauksessa. Kävi nimittäin kerran niin, että naapuripariskunnan luona pihajuhlien jatkoilla juttelimme niitä näitä syvällistä, kunnes isäntä päätti keräillä voimiaan. Aihe siirtyi lähdönteon suunnittelun myötä muuhun ja hänen puolisonsa puhui vakavammista. Kysyi, miksi olen aina niin ilkeä, viitaten tilanteeseen, jossa olin saman pihan nimitutulle vinoillut jonkin hänelle tärkeän mutta minusta niin tylsän tarinansa lomassa. Jäin tätä miettimään, en muista mietinkö juuri hetkessä, mutta toivon tietysti, että kypsänä olisin kertonut jotakin sellaista kuin että kiitos, tätä pitääkin miettiä. Luultavasti sanoin kuitenkin jotakin sellaista kuin että vitsiähän se, ihmisessä vikaa, jos ei ymmärrä!

Niin tai näin, muistan olleeni ilkeä tahallani, joten huomio oli oikea.

Kun sitten keksin, että voisihan sitä olla olematta ilkeä, koska mitä iloa siitä voi olla, jos itseä muka naurattaa ja tiedostavat ihmiset ympärillä pyörittelevät silmiään, oli muutoksen aika.

Aiemmin opitusti tiesin, ettei se kävisi helposti. Siksi käytännössä kivampi Timo näkyi ensinnä ventovieraiden kanssa kohtaamisissa, sellaisena koepallona, jossa mieltä ei tilanteen aikana kuormittanut se, miten ihmiset nyt suhtautuvat kun viiltäjä-Timo onkin joko vielä hienostuneemmin ilkeän sarkastinen, kun vaikuttaa aidosti kiltiltä tai sitten hän on sellaiseksi pehmoksi muuttunut, omituista joka tapauksessa. Tällaisista henkilökohtaisista muutoksista puhumisen, metakeskusteluaiheen, välttää sillä kun ihmisillä ei ole historiaa jota vasten peilata omaa nykyistä käytöstäni.

Eivätkä ventovieraat kenties muutenkaan tapaa olla kovin alttiita keskustelemaan käytöstapojen hienoudesta ja huonoudesta. Uudet kohtaamiset ovat siis aina hieno mahdollisuus kehittyä ihmisenä ja kehittää omaa toimintaa ilman paineita.

Itselleni tarpeellinen kehityskohde olisi silti ollut erityisesti vanhojen tuttavien kohtaamiseen rohkaistuminen. Yleensä aikani jaksoin sisällä repivää ristiriitaa, jossa nykyinen Timo käyttäytyi kuin menneisyyden Timo, eli kun tuttavaverkosto hypähti vaikkapa yliopistoaikojen alkuun, sitä käyttäytyi tilanteen vaatimalla sosiaalisella koodistolla. Ja toisaalta uusien ihmisten seurassa taas vapaammin mutta mahdollisesti myös tottumattoman epätasapainoisesti, että tällaistako on olla vaikkapa kiltti, lyököhän tämä nyt yli.

Kaiken tämän välillä sompaileminen käy henkisesti raskaaksi, varsinkin sellaisissa tilanteissa, joissa ihmisjoukot eri ajoilta sekoittuvat. Kuinka silloin käyttäydytään? Vaadittiin oivalluksia ja rohkeutta omalta puoleltani olla oma nykyitseni niinäkin hetkinä, kun törmäsin vanhoihin tuttuihin, vaikka sen vastineeksi sainkin huojennusta tilanteisiin, kun näin kävi. Enää ei pelottanut ajatus siitä, että törmää johonkin vanhaan tuttuun vaikkapa juhlissa, kun sitä vanhan-nuoren Timon naamiota ei enää tarvinnut kaivaa kaapista esille.

Tästä helpotushavainnosta on joitakin vuosia aikaa ja käytännössä se on näkynyt helpotuksena esimerkiksi tilanteissa, joissa kiekkopiireissä olen törmännyt vanhoihin tuttuihin lapsuuden pihapeleistä. Että ei tarvitse muistella millainen silloin olikaan, sen kuin on vain sellainen kuin on. Kuulostaapa helpolta! Ja juuri niin itsestäänselvältä, että kirjoitan tämän ylös, koska jos olen maailman ainoa ihminen, joka tällaisen kanssa on tuskaillut, niin hyvä tämäkin johonkin mielenhäiriöoikkuihin dokumentoida. Ja jos en, niin no, voi lohduttaa jotakuta lukijaakin tieto siitä, ettei ole yksin.

Ja rohkaisua voi saada siitä, että menneen saattaa kohdata.

Olin nimittäin tapani mukaan tiputellut ihmisiä elämästäni pois myös tässä viimeisien vuosien aikana. Sillä tavoin näitä menneistä vioistani muistuttavia kohtaamisia voi näet lykätä jopa ikuisesti, mikä on kätevää, jos voimat ovat vähissä. Enkä muutoinkaan ole ollut rohkeuteni harjalla, kun vanhojen oppien mukaisesti olen kertonut parisuhdeonnestanikin vain tilanteen salliessa tai pakottaessa. Varmaan jollakin samalla tapaa kuin huumeriippuvaiset myöntävät ongelman siinä kohtaa, kun omat rahat loppuvat.

Tuo ihmisistä luopuminen tuotti surua, sillä tiedän hirmuisen paljon hyviä tyyppejä. Ihmisiä joiden kanssa sattumalta törmätessä voi kuluttaa maailman hauskimman illan puhuen niitä ja näitä, vaihtaen kuulumisia ja suunnitellen seuraavia. Sitten omatunto soimaa, kun asia jääkin silleen eikä pelejä tai jameja seuraakaan tai ne eivät toteudu, vaikka kutsuja lentelisikin.

Niin helpompi sitten työntää syrjään tällaisetkin, kun nykyinen Timo on tällainen ja ehkä niihin joskus tutustuu uudelleen vahingon kautta.

Mutta, miettii nyt rohkeampi minä-Timo, miksi sysätä onnea mahdolliseen tulevaisuuteen?

Jos törmään kiinnostavaan ihmiseen, jonka kanssa saatan kehittää mielessäni tai puheissani iloisia ajanvietekäyttötapoja, miksen koettaisi toteen saattaa niitä nyt ja heti? Eihän toinen ihminen voi tietää mitä ajattelen tai suunnittelen ja mistä haaveilen, ei ainakaan varmaksi ja samalla tapaa, jollen sitä luottavaisin mielin kerro.

Olen kuluttanut vuosia suunnitellen hankkeita ja virityksiä joita voisi joidenkin ihmisten kanssa toteuttaa. Hyviä sellaisia. Ai että, pari olutta ja kitarat ja nauhuri päälle! Kävelyreissu metsikköön pannukahvikahvipannu kannossa! Äkkilähtö ulkomaille koska miksei! Kertomatta näistä muille osallisille.

Nyt itseinhoni tunnistaneena minun on helppoa leimata se syypääksi moneen toteutumattomaan unelmaani. Tai hauskaan kokeiluun, eihän kaiken tarvitse toteutua ikinä tai koskaan. Ja sen johdosta koetan tarjota ja uskaltautua ehdottamaan asioita silloinkin, kun ne ovat tyhmiä.

On nimittäin epäluottavaista ja typerää sekin, että suunnittelee jonkin ihmisen varalta jotakin vain huomatakseen sillä-hetkellä-kun-tähdet-osuvat-sattumalta-kohdilleen, ettei tätä toista ihmistä kiinnosta samat asiat. Ai kitaransoittoa? Onhan tässä nyt vapaailta mutta lähden ennemmin avantoon, kiitos vain. Sitä jää lannistuneena nauhurin ääreen ja soimaa itseään, että ei tietenkään tuota kiinnostanut, kun niin myöhään ilmoitin ja kitaranikin on ihan epävireinen rämä. Vuosien odotus ja rohkeudenosoitus menivätkin hukkaan.

Miten surullinen paikka.

Muttei tuollaista pudotusta tapahtuisi, jollei itse itseään nostelisi vuosi vuodelta haaveillen ylöspäin. Jos sitä kysyisikin nyt heti keksiessään, että kiinnostaisiko joskus tehdä jotakin? Sitä osoittaisi luottamusta toista kohtaan ja samalla saisi asian pois päästään. Ja ehkä se toivekin toteutuisi.

Tällä tavoin ovat syntyneet elämäni parhaat asiat, sittenkin. Se kun uskaltaa viestiä, että hei, vaikutat kiinnostavalta, haluaisitko tutustua. Ja sittenkin, kun viestii, että olin tyhmä ja hukassa, nyt oivalsin asioita joiden myötä voin paremmin, haluaisitko tutustua uudelleen.

Vaikka vastaus olisikin ensimmäiseen kyllä ja toiseen ei.