Luku 18

Huuhaa-pelistä pois

Lyhyenkin elämän aikana on mahdotonta olla altistumatta sellaisille asioille, jotka eivät kestä kriittistä kulmaa, eli toisin sanoen ole nykytietämyksen valossa totta. Sellaisina voidaan pitää kristinuskoa, reikihoitoa ja oikeastaan montaa muutakin asiaa, kuten esimerkiksi tätä kirjoitustani. Jos tieteenteon tavoitteiden tavoin koetankin korjata käsityksiäni uusien havaintojen myötä, niin sama saattaa kuuluu elimellisenä osana myös homeopaattien kuin kiropraktikonkin arkeen. Jaamme siis samat riskit.

Ja se riski on toisten harhauttaminen. Mutta erityisesti toisten sellaisena joukkona, johon kuuluu itsekin. Siis itseharhautus tai pahempaa, itsepetos.

Joskus lapsuudessani suojauduin pahuudelta kristinuskon taakse. Tähän sain apua isovanhemman suunnalta, mutta kai eduksi voidaan laskea sellainen tapauskonnollisuus ja ympäristön asialle antama siunaus, kun koulussa voidaan virsiä värssätä ja rauhaa rukoilla ja uskonnollisista asioista kriittisemmin puhuvat vaiennetaan luokassa soraäänin ja ulkona soralumipalloin.

Ainakin näin vertauksena.

Suuriin saavutuksiini, joita en tohdi enää epäillä, kuuluu Raamatun läpiluku. Muistelen tehneeni sen teemaan sopivasti joskus, kun ajat olivat ahdistavat, eli sijoitan tämän nyt mielessäni johonkin yläasteelle. Tässä kohdin hain apua itselleni myöhemminkin tutulla tavalla eli kääntymällä itseeni ja metsästämällä suuntimoita lähteistä, jotka eivät vaivanneet muita, olivat ne sitten kuinka myrkyllisiä hyvänsä. Kun ei ole avun arvoinen, tai kun on liian ylpeä sitä harkitsemaan myöntämisestä puhumattakaan, on tuo hyvä työkalu. Ainakin parempi kuin olla tekemättä mitään, nyökyttelen hyväksyvästi nuoren Timon vierellä ennen kuin aloitan kahleiden kanssa kummittelun. Tämä kannustaa keksimään aikakoneen, jota kuollutkin osaisi käyttää. Tai näkymättömyyden, sama se, kunhan voi pelottavana lähestyä. Mikä nyt sitten onkaan helpoin.

Olin jo hieman kriittinen, sillä hurmosmaisen jaesiteerauksen sijasta tuo lukukokemus oli lähempänä sellaista viimeisen tuomion antamista. Kävin kirjan läpi, mietin mikä tässä mättää ja mikä voisi avuksi olla, luovuin lopullisesti uskosta. Ei tämän kummallisempi saavutus sinänsä. Taustalla oli oivallukseni siitä, ettei jonkun ajat sitten kuolleen ihmisen lupaus siitä, että jumala tai muu on jotakin säätänyt, tarkoita välttämättä sitä, että hän olisi ollut oikeassa. Jumala ei ollut vastannut rukouksiini enkä pitänyt todennäköisenä, että vika olisi ollut kaikkivaltiaan kyvyttömyydessä kuulla, vaan ennemmin tavoissani hakea apua. Jos en ollut väärti, tuskin hänkään on minun.

Kuolemanpelon karistuttua sitä ei osaa arvostaa ajatusta ikuisesta elämästä. Ikuisuus tätä samaa? Miksi luottaisin, että taivas on sen parempi paikka, kun sama myyntikuvasto kertoo, että apua saa jo tämänpuoleisessa. Montako lupausta katson ahdistuksissani läpi sormien ennen kuin vaihdan toimittajaa?

Samaa asiaa mietin nyt rinnastuksen paikan tajunneena myös tosielämän liiketoimissa ja nöyränä iloitsen siitä, että ihmiset joskus luottavat minuun ja edustamiini tahoihin samalla tapaa kuin pikku-Timo kristinuskon jumalaan. On hyödyllistä miettiä tilanteita, joissa on jumalan kaltainen, sellaiset ajatukset herättävät sopivasti pelkoa vaikkapa siihen suuntaan, että miten voisin toimia toisin, jotta en tekisi samaa virhettä kuin se jumala pikkuminulle teki. Päätyy vielä kirjaan ja sitten täytyy julkaista uusi kirja, jossa alleviivataan, miten nyt on parempi ihminen. Kas, rinnastus toimii yhä.

Irrotettuani uskon ikeestä tein kuten monesti ennenkin ja hypähdin minulle tärkeän asian sanansaattajaksi. Täältä tullaan ateismi ja sellainen ujon ihmisen kiihkosaarnaus, että kuinka tuollaista voi kukaan uskoa, mietipä Moosesta. Hyödynsin turvalliseksi katsomissani tilanteissa uskon kieltämisen ja suhtauduin vähättelevästi niihin tilanteisiin, joissa uskolle vääjäämättä altistuin. Kuten rippileirillä tein, jos nyt mietinkin, kummassa järjestyksessä asiat tulivat.

Muistan nöyrtyneeni uskollisiin tilanteisiin sosiaalisesta kohteliaisuudesta, sillä vasta armeijassa rohkaistuin menemään valan sijasta siihen vähemmän teatraaliseen tilaisuuteen ja jonkin kerran anoin yksikköni päälliköltä lupaa jättää vakaumukseni vuoksi jokin juhlallisuus väliin siihen etukäteen kerrotusti liittyvän hartaushetken vuoksi. Sain toki kieltävän vastauksen, että ei, te osallistutte, jatko-ohjeistuksella ettette puhu, rukoile tai laula ettekä kuuntele ettekä usko vahingossa kuulemaanne, johon ratkaisuna sopeuduin tottuneesti. Myös velvollisuudesta, vaikka samalla kunnioitukseni karisikin. Siinäpä siis samaa ahdistuksen kerrytystä, jota vielä vuosikymmen myöhemminkin ratkoin.

Ajan saatossa elämääni tuli uskontoa tärkeämpiä asioita. Suuri vaikutus tässä on ollut sellaisilla ihmisillä kuin Jared Diamond ja Esko Valtaoja, pari mainitakseni, jotka kirjojensa kautta avasivat maailmaa sellaiseen suuntaan, että on oikeasti tärkeitä asioita ja sitten niitä aika vähämerkityksellisiä. Miten hienoa ja uljasta on pohtia ihmiskunnan kehityskaaria ja maailmankaikkeutta sen sijaan että puhuisi pöydän ääressä sukulaistaan luopumaan uskostaan. Käännytystyö on väsyttävää ja turhauttavaa ja harvoin johtaa mihinkään, joka on myös syy siihen, etten välitä myyntityöstä.

Etäisyyden ottaminen uskontoon antoi eväitä senkin miettimiseen, miksi ihmiset sitä harjoittavat. Historiasta opimme, että uskontoja on ollut pitkään ja jostakin luettuna opin sen oivalluksen, että ihminen on todella hyvä luomaan tarinoita. Ei puu kaadu ilman syytä, ei nouse rajuilma, ei kuole lapsi eikä vanha eikä kylän miesväki. Jumalten suuria suunnitelmia kaikki!

Tajusin myös sen, miten tällä tavoin vastuun voi ulkoistaa ja uteliaisuuden tappaa. Jos jumalan tiet ovat tutkimattomia, niin siinähän se jo sanotaankin, ettei niitä parane tutkia, nehän tulisivat tunnetuiksi ja taika katoaisi. Siispä harmi, että sinulla nyt on näitä kohtauksia, jotka lamauttavat tyhjästä tullen tunneiksi, mutta kyllä jumalalla varmasti suunnitelma on varallesi. Eikä lääketiedettä kannata tähän sotkea, ne vain antavat joitakin pillereitä eikä kuulu jumalan suunnitelmaan se.

Uteliaisuuden tappajat ovat kuin hiljaisuuden vaalijat, voimiensa väärinkäyttäjiä.

Siksi niputan uskomushoitoihin kaiken, joka ei kestä kriittistä tarkastelua, kyselyä ja ihmettelyä. Jos asia on totta, sitä voidaan tieteen keinoin opetella tuntemaan ja hyödyntämään. Kuten esimerkkinä energiahoidot, joille viimeksi viikolla asiana altistuin. Nehän ovat hyödyllinen työkalu, kun ihminen saa luvan kanssa sanallistaa tuntemuksiaan, että näen sinut tässä kohdin pienenä lapsena, sain jostakin sellaisen kuvan. Tiede ei nyky-ymmärrykseni mukaan ole löytänyt sellaista energiaa, jolla tieto minusta toiseen siirtyisi, joten oletetaan hetki, ettei sellaista oikeastikaan olisi, vaikka myöhemmin tiede voi erehtyneenä toista todistaakin.

Jos kuvitellaan, että ihminen näkee minussa viisi- tai seitsemänvuotiaan ihmisen, mitä se tosiasiassa kertoo? Omasta vinkkelistäni se antaa vahvistuksen hyvästä kuuntelijasta, joka on ottanut sanoistani selvää ja peilannut niitä oman kokemuspintansa kautta. Kertojan ääni värisee, asia on herkkä ja syvintä minää, tästähän tulee aivan mieleen sellainen pikkulapsi. En pidä tätä tulkintaa vääränä, sanottakoon, koska oivalluksiani seuraa usein tällainen hetki, että tajuan lapsenomaisen innostuksen valossa, että jos olen tällainen niin sehän mahdollistaa vaikka ja mitä, tuonkin voin tehdä ja tästä puhua ja jee!

Mutta toiselta puolen katsoen, mitä hyötyä energiakentistä on kokijalleen?

Hän saa selkänojan, jota vasten puhua, peittää omaa mahdollista epävarmuuttaan. Että ei tässä nyt jumala vaikuttanut, mutta tiedätkös, tuli sellainen tunne, että olet pikkulapsi ja sanon tämän nyt itsenäni mutta signaalin sain näiden energiakenttien avulla, joihin olen perehtynyt. Aivan kuten voisin jakaa elämänohjeita Raamatusta siteeraten, että muista mitä Jeesus sanoi, “Mene pois, Saatana!” (Matt. 4:10), ja tuon takana piilotella, että en sentään kironnut paitsi lainausmielessä. Siinä samalla unohtuisi se, että aivan kaikista jakeista päätin valita juuri tuon.

Ja se, että aivan saman viisauden voisin sanoa ilman että piiloudun minkään taakse. Rohkeutta on kertoa olevansa jotakin mieltä ja perään miettiä, että miksiköhän tätä mieltä oikeastaan olen. Ja iloita siitä, että keksii ja uskaltaa muodostaa mielipiteitä.

Energiahoidot voivat antaa oivalluksia elämästä sellaisella tavalla, joita ei muuten saisi. Kuten pyhät kirjat, muinaisnoituus tai Kaukoidän elämänfilosofiat. Eikä siinä ole mitään väärää tai pahaa. Mikä tahansa asia, josta voi oppia jotakin itselleen helpotusta tuovaa on itse asiana neutraali ja vaikutukseltaan positiivinen. Pitäväthän laittomat huumeetkin tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä keskuudessamme tavalla, jonka vaihtoehto saattaisi olla hurmaava itsemurha. Hyviä työkaluja kaikki.

Sitä kannattaa silti miettiä, voisiko olla niin, että jotakin voimaa olisi itsessään ja aivoissaan. Mikäli näkee toisen pikkulapsena, voisiko sen tunteen sanallistaa aivan sellaisena kuin sen kokee? Että näen sinussa pikkulapsen. Piste. Kyseenalaistaa, tarvitaanko energiakenttiä, jumalan lahjoittamaa näkemisen kykyä tai taikasientä sen saman asian oivaltamiseen. Voisiko sitä aivan itse olla juuri niin kokenut ja kehittynyt että tällainen asia tulisi mieleen? Jos energiakenttiä lukemalla onkin vain saanut rohkaisua siihen suuntaan, että ihmisen voi nähdä muunakin kuin hän ulkoa päin näyttäisi olevan, että toiseen keskittymällä voi nähdä asioita, joita ei sanota ääneen, voisi tuo olla se oivalluksen lähde ja työkalu, jonka kanssa juosta halki kesäisten niittyjen perhosille vilkutellen.

Asiasta ei tarvitse tehdä vakavaa, instituutioon perustuvaa, virallista ja säännönmukaista voidakseen silti ottaa sen hyödyt ja opit todesta.

Kenties joskus ihmisellä vain on sellainen elämä, joka altistaa kehittämään taitoja, joita voi jakaa toisten kanssa. Eikä siinä sitten olisi mitään sen kummallisempaa. Ei tarvita jumalia eikä jumalkuvia, guruja kirjoineen, jos uteliaasti maailmaa tutkii, poimii sieltä kiviä sitä tahtia, kun niihin kompastelee, joista sorvaa työkaluja itselle jatkoa varten ja toisillekin jakaa. Tarvitaan vain luottamusta siihen,että tällaista voi keksiä aivan itse. Rohkeutta jakaa ne muille pilkan uhallakin.

Ja nöyryyttä havaita, että jos voi olla väärässä pyhän kirjan kirjoittaja kuin muukin guru, niin aika usein minä myös. Että se, mitä luulin toimivaksi, saattoi sitä ollakin, mutta eri syystä kuin luulin. Ei lonkasta kipua vienyt se, että käsien kautta niitä toisesta imin, vaan se, että olin läsnä ja kuuntelin. Sitä voi tehdä ilman että kuluttaa aikaa ja energiaa kättenheilutteluun. Sitä voi myös tehdä kävelyttämättä lonkkavaivaista hyvien energioiden täyttämälle klinikalleen operoitavaksi. Jos vain uskaltaa myöntää, että tämä ei ehkä ollutkaan niin kuin luulin, että vaikuttava mekanismi on toinen.

Loikkaamista voi helpottaa tieto siitä, että loikkaaminen takaisin onnistuu aivan yhtä helposti. Ihmiset voivat pitää tuuliviirejä negatiivisina säheltäjinä, mutta jostakin syystä ihmiset viehättyvät siltikin pitämään näitä samaisia tuuliviirejä kodeissaan. Ja tuulikelloja, jotka ovat sentään absoluuttisen pahoja esineitä. Menneisyyden minäni sai rohkeutta luopua uskonnosta siitä, että ajattelin voivani milloin tahansa palata minkä hyvänsä jumalan pariin. Kaikkivaltias ei varmasti pahastu siitä, että lammas hetken harhailee. Eivät energiakentätkään siitä pilaannu, että niistä hetkeksi luopuu, taikametsä tuhoudu menninkäisten ruokintapaikkojen laiminlyönnistä. Kaikki ne olivat olemassa ennen syntymää, joten jotenkin ne ovat säilyneet ilman omaakin panostusta. Niihin voi palata, kun ne jälleen ainoaksi aidoksi todeksi huomaa.

Mikäli joku väittää muuta, että älä seuraa mielikuvitustasi, hiljennä uteliaisuutesi, tässä on totuus, on se rohkaiseva merkki siitä, että juuri päinvastaisesti on syytä toimia. Yksikään jumala ei pahastu siitä, että joku näkee hänet sellaisena kuin hän on. Miksi antaa kenenkään tietää itsestään mitään alun alkaenkaan, jos asia on toisin? Ja jos ihmiset nykyajassa epäilevät vaikkapa energiahoitoja ja humpuukiuskomuslääkityksiä, johtuu se siitä, etteivät kannattajansa seuraa uteliaina totuuden perässä. Miksi tämä toimii, onko tuo aura totta, millä mekanismilla vesi muistaa? Kuka hyötyy siitä, että asioita ei selvitetä? Voisiko sittenkin olla niin, että tämä parantava ihmevaikutus onkin omaa ansiotani?

Näitä kysyen voi elää mielenkiintoisen elämän vaikkei tekisi sillä mitään muuta. Toivoa tietenkin sopii, että aikalaiset ja jälkipolvet kiittävät, kun niitä kirjaa myös ylös, sillä jos tarinat ovat ihmisille tärkeitä, vasta kirjoitustaidon kehityttyä mahdollistui tämä hurmaava todellisuus, jollaisessa me nyt elämme. Se, miten kuka tahansa voi jakaa tietämystään toisille halki välimatkojen vuosituhanten ainoana työkalunaan kirjoitettu sana.

Jos siis uskallat kertoa, kuinka ihminen parani luonasi käymisen ansiosta, kerro myös vastuuta vähättelemättömän aristelematta se, mikä voisi olla havaitsemasi muutoksen taustalla. Sinä.

Ja jos muutosta ei tapahdu tai se on ei-toivottuun suuntaan, ehkä siihenkin löytyy sama syyllinen. Jos näin olisi, mikä sen oivalluksen myötä voisi olla vastuunsa tuntevalle seuraava askel otettavaksi? Sättimisen sijaan myötätunnon muistaen, enhän itsekään ole vielä ottanut viimeistäni.