Luku 17

Keulakuvat

Ei tarvitse olla arjen anarkisti -hippi poliisivoimien pelkäämästä Pispalasta suhtautuakseen varauksella sellaisiin johtohahmoihin, jotka joku toinen on asettanut itsensä puolesta. Auttaa se toki, mutta ilmankin voi tajuta kuinka tuollainen käytös on paitsi kaukaa viisasta myös lähempääkin järkevää.

Lisäksi on suotava keksiä se, että omat esikuvansa voi valita aivan vapain kriteerein kaikkien niiden ihmisten joukosta, joihin vain mitään tarttumapintaa on. Eikä ihmisen tarvitse olla todellinen tai edes ihminen. Rajattoman ystävyyden mallia voi opetella lemmikkikissasta, ongelmanratkaisutaitoja sarjakuvatarinoiden henkilöltä ja käytöstapoja fiktiiviseltä romaanihahmolta. Tanssiliikkeillekin jää vielä opettaja, jos julisteesta tuttua viihdetähteä käy seuraamaan. Eikä olisi ainoa, yökerhoista kuuluu, kuinka moni meistä on opetellut avainliikkeensä julisteista. Kaikkea tai mitään ei tarvitse saada huoltajilta, vaikka miksei noin käydessä ole elämä hyvin evästetty, arvelen, ettei sitä tarvitse poiskaan lyödä.

Elämäni hienous on siinä, että olen pitkin matkaa törmännyt ihmisiin, jotka ovat hyviä, tai ainakin minua parempia, jotka ovat oivaltaneet jotain ja luottaneet että olen vihjeen arvoinen. Uskaltaneet jakaa itseään silläkin uhalla, että minä tai muut kuulijat pitäisivät puolestamme idean tarjoajaa typeränä. Sellaista on hienoa todistaa.

Kaikkea en muista enkä käy listaamaan sitäkään varten, että tästä tulisi jokin parhaimmuuslista ja köykäisen elämänkerran juonilanka. Muutama esimerkki juolahti silti mieleeni ja jaan ne ennen kuin unohdan ne kuten jotkin hämärät pöytäännukahtamistapahtumat, jollaisia on voinut olla, tai sitten ei. Ollapa puhuvia huonekaluja kuten lapsuuteni esikuvilla oli!

Jännityksen luomiseksi kerron tässä lomassa myös niitä huonompia muistoja.

Kouluaikoina sain osakseni iloa ja en. Eräs parhaista muistoistani on aika, kun ala-asteelta lähteminen kismitti ja sinne halusi heti aamusta takaisin. Saatoin olla kerrankin jopa joitakin vartteja etuajassa paikalla, siinä määrin viehätti tapa, jolla sijaisopettaja arvotti pihapelit oppituntien edelle. Tuossa oli itseeni purrut porkkana, joka kantoi pitkälle aikuisuuteen asti, sillä kouluympäristön ja luokkahuoneen ahdistavuus hukkui, kun pääsi loistamaan pihan pallokentälle ja sai rohkaisua ja arvostusta osakseen. Myöhemmin ja tuona aikanakin muistan kuulleeni harmittelua siitä, miten tässä ei opita mitään hyödyllistä, kun pänttääminen vaihtuu pallotteluun, mutta nämä ihmiset eivät osanneetkaan arvata miten kovia etuja harrastetasonkin kiekkoilijalla voi nyky-Suomessa olla. Hieman samalla tavalla ovat asiat kuin atk-alalla, että osaajat revitään käsistä ja kiinnostuneisiin satsataan, vaikka taidoissa uupuisikin, kunhan asenne osuu.

Nuorena opin, että on ihan sallittua olla kusipää, siis käyttäytyä sellaisella itsekkäällä tavalla, ettei taivu kaikkeen tai mihinkään. Se oli hyödyllinen taito kaiken alistumisen ja nöyristelyn vastakohdaksi. Kiitän idean isää kasvotusten vielä joskus, jos kohtaamme isolla kirkolla olutpullot kädessä. Joku toinen opetti sitten myöhemmin, ettei näin tarvitse käyttäytyä, mutta se ei vähennä tämän välissä vaikuttaneen oivalluksen arvoa. Eteenpäin, vaikka hieman mutkitellen!

Sain myös opettajatasolta kannustusta kirjoittaa, vaikkakaan en tietenkään aina, se olisi opettanut röyhkeyttä, jonka opin sitten toista kautta.

Mutta synkkääkin sopi. Muistan erään yläaste-lukioaikaisen tapauksen, jossa eräs opettaja tuli oppituntien välissä käytävällä joko minua hakien tai sattumalta vastaan ja puhkesi sitten ääneen nauramaan, että miten voi olla, että mies kirjoittaa neljä sivua aiheesta, josta ei tiedä yhtään mitään, että sitä lukiessa sai nauraa. Tämä näin ivallisena arvosteluna johonkin kokeeseen, jonka luultavasti koepäivänä poissaolleena olin käynyt erikseen tekemässä. Tuossa kohdin olin jo kyllin piittaamaton, että asia jäi mieleen mutten suuremmin horjunut, vaikka kai jotakin kertoo se, että tuon yhä muistaa. Nyt sitä miettii, että jos olisi oikein hyvässä kunnossa itse opettajana, sitä luultavasti harmistelisi, kun oppi on mennyt noin huonosti perille ja miettisi mikä tässä mättää ja kuinka tämän nyt sitten korjaisi kuntoon. Kenties pahoittelisi antamaansa oppia ja kehuisi ja kiittäisi sinnikkyyttä hankalan koekysymyspaperin äärellä, vaikka uusittavaksi menisikin.

Lisäksi mietin nyt sitä, että huvittavaa juuri tässä yhteydessä on se, kuinka teen yhä aivan samaa. Siis kirjoitan sivukaupalla väärässä olon uhallakin, koulujen käytävillä harhailut ovat jääneet vähemmällä. Nyt vain teen tuota sellaiselle yleisölle, joka uskaltaa sanoa, että mietipä Timo voisiko tuossa olla noin, tai hyvin ajateltu mutta, tai sitten ihan vain nauraa kanssani, että olipas se outo kommellus. Ehkä tästä on tuolle opettajallekin apua, jos tietoisuuteensa asti asia kiirii.

Puhumattakaan muista suunnista, joissa kynänjälkeni näkyy.

On joka tapauksessa omituista parjata jostakin, jota ei osaa. Osaamattomuuden näyttäminenhän on mahdollisuus kehittyä, sellainen hetki, jolloin pakotettuna tai vapaaehtoisesti on näyttänyt, että tällainen olen, tähän pystyn. Jos sitten auktoriteettiasemassa oleva todistaja kuittaa, että eipä ole hääviä niin ehkä sen voimalla jaksaa eläkkeelle asti ja voi nukkua yönsä, vaikka olisi taitoluisteluvalmentaja, mutta noin toisen ihmisen kehittymisen kannalta kyseessä on sellainen nollapalaute, jolla on vaikea tehdä mitään. Enhän minä tätä tässä näyttäisi ja vatvoisi jos jo osaisin.

Sidosteena kirjoittamiseen, tätäkin teen, jotta muistaisin enkä pitäisi itsestäänselvyytenä. Kymmenen vuoden päästä jäisi kuitenkin sanomatta, kun kaikkihan sen tietävät miten motivoida inspiraatiota ruokkien, turha tähän on kuluttaa aikaansa, ja uusi sukupolvi epävarmoja keulakuvia jatkaa toisten nokkimista selvitäkseen itse ehjänä satamaan.

Tein joskus oikeita töitä, joissa saattoi hikoilla ja päädyin yhteen tällaiseen paikkaan avoimen hakemuksen kautta. Olin hakenut aiemmin eikä töitä silloin ollut, mutta puhelinhaastattelun yhteydessä sain kuulla, että kannattaa soitella myöhemmin uudelleen. Tein niin jonkin puolivuotisen myöhemmin, kävin haastattelussa, sain töitä.

Vuosia myöhemmin lopettelin niitä eikä välissä tapahtunut mitään merkittävää. Käsikirjoitukseen voi laittaa sellaisen montaasin, jossa hakkaan herätyskelloa ja syön makaronilaatikkoa ilman ketsuppia, sitten ketsupilla ja iloitsen että jes osaan tehdä tästä sittenkin hyvää, sitten taas ilman ketsuppia ja petyn, siitähän se maku tuli. Sitten lyön taas herätyskelloa ja vuosikalenteri seinällä vaihtuu toiseksi.

Lähtiessäni kävin tuon puhelimessa ja kasvotustenkin tutuksi tulleen yhteyshenkilöesimiehen juttusilla. Hän kertaili kiireettömästi niitä näitä kuten parhaat ihmiset tekevät, ja haluan uskoa, että johonkin väliin sutkautin, että kiitos tästä työstä, johon hän vastasi vapaasti muotoillen että silloin pitää palkata, kun tulee hyvä tekijä tarjolle vaikkei tekemistä olisikaan. Miten ihanasti sanottu! Tulkitsin tuon oitis sellaiseksi itseeni viitanneeksi asiaksi, jossa ei ollut sarkasmin hiventäkään, joten en enää käy epäilemään tätä, ja vuosia myöhemmin keksin, että tuohan on riittävä palkkausperuste itsekin hyödyntää, jos sillä saa hyvän ihmisen vaikka sitten heiluttelemaan käsiä muuta tekemistä mietittäessä. Hyvässä seurassa aivot tuulettuvat vaikkei töitä tekisikään. Lisää vain viuhka.

Ammatillisen urani hienous on siinä, että ihmiset ovat olleet järjestään erinomaisia tai todella hyviä, kehityskelpoisia silloinkin. Ainoan kerran muistan kohdanneeni myrkyllisen ihmisen vuosia ja vuosia sitten, kun vaivalla selostamani ja suunnittelemani verkkosivu-uudistus teilattiin parin inspiraatiosta innostuneen palaverin jälkeen joillakin sellaisilla sanoilla kuin ettei tästä tekemisestäsi taida tulla mitään, että oletkohan oikealla alalla ja tämä ei nyt jatku tästä pidemmälle. Onnekseni olin kyllin tietoinen taidoistani ja saatoin ottaa tämän kehityskohteena ihmistuntemuksen suuntaan sen sijaan että olisin heittänyt reikäkorttini ikiajoiksi arkistoihin. Asiaa tietysti auttoi tieto siitä, miten ihminen oli aiemmin toiminut, joten tässä on se todellinen syy siihen miksi verkostoituminen kannattaa. Ei sitten epäile itseään, kun vika on muissa.

Ylipäätänsä puhumattomuuden kulttuurin tarkoitus on suojella jotakin ja jotakuta. Yleensä kun miettii sitä, kuka hyötyy, pääsee jäljille. Ja aika usein jäljet johtavat ylös kohti rakenteita. Siksipä ei kannata itseensä ottaa, jos joskus kritiikkiä kuuleekin, ne voivat olla asemansa puolesta pelkäävien paljastuksia peitteleviä purkauksia, jotka nyt vain sattuvat henkilöitymään näin. Uhreja hekin.

Asiasta lisää toiste.

Sillä muutama juttu on mielessäni kertoa.

Joskus kuulin naapuriltani, että töitä olisi tarjolla, haepa kun kerran asia kiinnostaa. Olimme kahvin äärellä jutelleet tästä muodikkaasta atk-alasta, kun se vielä oli suomea ja tiesi taustastani sen verran, että rohkaistui kannustamaan. Kun sitten hain ja yllätyksekseni pääsinkin kivuttomasti töihin kiinni, palasin häntä jossakin myöhemmässä keskustelussa kiittämään. Teit sen aivan itse, sanoi hän, ja painoin sanansa sydämeeni kuin laskimo veren, eli hitaasti ja melko lailla omalla painollani. Tämä itsekkyyden ja itseriittoisuuden ja itsekeskeisyyden ja muun varjokuva on hyvä muistaa niinä hetkinä, kun itseään epäilee. Jos nimittäin on ikinä kokeillut auttaa jotakuta vastentahtoista saattaa sen huomata, mikä merkitys tällä tekijän omalla toiminnalla on. Töihin voi saada puhutuksi jonkun vaikkei häntä kukaan ikinä olisi nähnytkään, mutta pian ne päättyvät, jos hän itse ei töihin ilmesty jatkossakaan. Vaikka siis joku soittaisi kotiin, tulisi vielä ovelle ja kattaisi pöydän, on syytä iloita siitä, että aivan itse sai noustua ovea aukomaan ja suutakin vielä heti perään. Ei se ole keltään pois, jos ei toisen näkemää vaivaa käy vähättelemään. Kiitos kun järjestit ruoan, olen iloinen siitä, ja siitä, että sain syödyksi, voidaan yhdessäkin jo iloita ja onpa maailma sitten mukava paikka.

Tähänkin voimavirkkeeseen palaan joskus, jos en menehdy ennen, on nimittäin kätevä meille, joilla on ollut itseinhoa ja itse-epäilyä ja muita synkkyyksiä. Uskallan tätä sanapartta jakaa kaikkien oman elämänsä täydellisten menestyjien uhallakin, sillä pidän hyvin epätodennäköisenä, että yksikään heistä päätyisi tällaista lukemaan. Ei niin, etteikö lähipiirini olisi toinen toistaan menestyneempiä ja parhaimpia ihmisiä täynnä, tarkoitan sellaista ihmistyyppiä, joka nyt tietää jo valmiiksi kaiken ja kommentoi ehkä ylimalkaisesti vilkaistuaan, että näytti olevan sivukaupalla tietämättömän roskaa. Eivät siis entisestään intoudu ylpistymään eikä tästä vuodostani siksi seuraa maailmalle vahinkoa. Tiedän tämän tulkinnan mahdolliseksi koska olin joskus tuollainen, ehkä siitäkin joskus jokin sana.

Niin, ja taannoin rakastamani ihminen kannusti minua kyynelsilmin olemaan rohkea lohikäärme. Oppi, jota toteutin alkuun vajavaisesti itseäni väärin tulkiten kuten monet kerrat ennenkin. Ei kai tällaista tekstiäkään tulisi muuten tehtyä, ajattelen nyt suomuisempana, jos itseäni lohduttaen, etteivät lohikäärmeetkään aina tulta syökse, aina välillä ne latautuvat itkemällä.

Vihoviimeiseksi ajankohtaisena oppina sain nuoren mutta silti paljon kokeneen ja monessa menestyneen kiekkolegendan suusta kantaakseni viisauden, joka kuuluu siten, että älkää milloinkaan lopettako jääkiekkoa. Pieni virke baaripöydässä heitettäväksi, mutta kun sitä miettii, niin aika moni asia on pienestä kiinni. Eikä ihmisen tarvitse toiselle sanoa juuri oikeita sanoja juuri oikein, voihan sanojakin olla tuon jo unohtanut, eikä sillä ole niin väliä. Tuosta oli minulle suureksi avuksi ja kannustan tällä voimalla teitä muitakin puhumaan kannustavia minkä keksitte. En ajatellut enää milloinkaan lopettaa jääkiekkoa, mutten vain siksi että ylävinkkeliin katsomani satunnaisheppu sellaista sanoo. Ajattelin jatkaa koska tuo muistutti minua siitä, ettei elämästä kannata karsia juttuja, joista nauttii ja joita tehdessä on hauskaa. Se olisi typerää.

Ja tämän oivalluksen tein aivan itse. Tee sinäkin ylpeänä omasi.