Luku 16

Alkoholismi, on se se

Harvoin koen tunteita, joissa on mukana aitoa ärtymystä, mutten aina ole ollut näin hyvin itseäni hallitseva tai ärsykkeiltä suojautuva. Luin joskus Hellstenin suositun virtahepokirjan ja kylläpä harmitti, kun se oli niin huono ja omaan makuuni väärässä. Ylitän tämän asioiden selkeyttä halkovan vesistön kuin tuollainen virtahepo eli käyn hitaasti kävellen pohjia myöden.

Ei ole salaisuus eikä liene yllätys, että isäni alkoholismi näkyi lapsuudessani ja nuoruudessani. Se oli ongelma, josta puhuttiin perheen sisälläkin joukkiolla niin että sitä saattoi lapsikin uskoa ongelmaksi. Myös sukulaisia ja perhetuttuja altistettiin asialle, milloin se oli tarpeen arjen sujumisen suojaamiseksi. Joten jos asiassa olikin tabumaisuutta siinä määrin, ettei tästä nyt kylillä huudeltu, niin asian annettiin silti vuotaa sopivissa määrin ulos kuten on tervettä. Tai kuten luultavasti on ollut välttämätöntä.

Asian ongelmaisuus ihmetytti minua, sillä pääpiirteissään muistikuvani humalaisesta isästäni ovat positiivisia. Siinäpä iloinen tyyppi, jutustelee, saattaa osallistua leikkiinkin. Ennemmin mieltäni harmitti se, että humalasta tehtiin numero vaikkapa äitini toimesta, sillä tavoin kun saattoi keskeytyä muuten hyvähenkinen isä-poika-toimi tai muu isommankin joukon leikki ja tunnelma pilaantui hauskanpidon kääntyessä kyräilyyn ja riitelyyn.

Muistan nyt erään tilanteen, jossa äitini epäili, ettei pienen pienellä pellollamme tule isämme auran kanssa kyntäneeksi yhtäkään vakoa. En ymmärrä todellisuutta saattaakseni muistaa termejä ja syytä miksi sillä oli mitään merkitystä, mutta istutimme vuosien ajan joitakin perunaämpärillisiä, joten olisiko tämä romanttinen omavaraisuus ollut tausta-ajatuksena tässäkin. Perunaa se siis oli, siitä on mehevimmät perheriidat ja lapsuustraumat tehty. Kiitos espanjalaisille ja aikalaisilleen. Harmitti kuitenkin tuollainen ivapuhe.

Tilanne oli kuitenkin sellainen, että isälläni oli juomaputki päällä, liekö ollut lomalla, ja silloin on ilmeisen tavanomaista, että ne aivan kaikista tärkeimmät asiat kuten perunat jäävät huomiotta. Siksi siis äitini haastoi, että yksin pitää hänen ja lastensa tämä hoitaa, mikä harmitti minua myös myöhemmissä kirjoituksissa avattavista syistä.

Siksi lämmin lapsuusmuistoni onkin, kun jokin lähellä koittava päivä tai ilta kävimme auran kanssa pellolla pyörimässä, isäni ja minä. Oli siis varmasti ainakin kesäistä eikä lunta, koska muuten homma olisi niin hoopoa, etten kehtaisi siitä kirjoittaakaan. Oloni oli kuin Neiti Etsivällä, että täydellistä juonittelua, tällä tavoin on näytetty kaikille ja pelastettu kaikki. Koinhan saaneeni tämän aikaan jollakin sulavalla virkkeellä. Voin nimittäin kuvitella miten hankalaa on samanaikaisesti juoda ja kääntää peltoa, että tuskin sitä tyhjästä keksi isänikään, mutten ole tätä teoriaa itse todeksi testannut.

Maaseuturomantiikkani elää muuten heikkona, mutta lämmittää miettiä miten olen humalaisen isäni kanssa heilunut perunapellolla jonkin kahden naulan auran kanssa. Näistä hetkistä ja kuvista on maamme tehty. Ylpeänä voin kertoa olleeni mukana lujittamassa tätä tarinaa.

Mukaan mahtuu synkempiäkin alkoholinhuuruisia muistoja, joissa sanat soivat ja lasit helisevät, mutta opettipa alkoholismi myötätuntoa jollei muuta.

Tämän tarinan tarkoitus oli kuitenkin kertoa mikä alkoholismin perisyynä pitämisessä on mielestäni ongelma. Ongelma on siinä, että takerruttaessa juomiseen jää ratkaisematta se ahdistuksen syy, miksi ihminen juo.

Eihän kukaan terve muttei hieman sairaskaan ihminen ajattele, että tämän päivän voisi viettää niin etten tajua mitään enkä muista siitä mitään, kun herään. Ihminen voi toki ajatella näin, koska tarpeeksi syvissä vesissä voi törmätä pohjaa pitkin askeltaviin virtahepoihin ja sitten siihen, ettei kestä enää hetkeäkään näitä mielikuvia ja ajatuksia, mutta jos hetkeksi samastumme vaikkapa oravanpyörästä loikkaamista haaveilevaan uraohjukseen, on vaikea kuvitella hänen vaihtavan rauhan ja ohjelmattomuuden siihen, että koomaisi kaikki päivät tietoisuuden tuolla puolen. Kuka sellaista haluaa?

Kotonamme keskityttiin kovasti juomispuoleen. Pulloja piilotettiin ja uusien ilmestymistä seurailtiin ja niihin suhtauduttiin vakavasti, että ostit sitten saunakaljan, vaikka lupasit ettet. Ja kun korkki narahti, perhe parahti, tämä oli tässä taas viikoiksi.

Olisi mielenkiintoista tietää mihin tulokseen olisimme päässeet pureutumalla niihin syihin, jotka saivat tarttumaan pulloon. Mitä sellaista päässä pyöri, johon tuo oli se paras lääke? Juttelimme tästä isäni kanssa näin aikuisiällä tietenkin vasta koska miksi puhua mistään mistä ei ole pakko, jolloin hän kertoi, kuinka helpottavaa oli, kun juodessaan sai olla sellainen rento seuramies ja vähän hupsukin. Samassa keskustelussa puhuimme myös runoharrastuksestaan, jollaista en ollut hänellä tiennyt olleenkaan. Nyt tiedän tuon ja lisäksi muistan lapsuusaikaisen isäni sellaiseksi jämeräksi perheen tukipylvääksi, joka hoitaa miesten työt eikä turhia itkeskele. Ei tarvitse olla nuorisokirjallisuuden klassikkohahmo voidakseen keksiä johtolangaksi vaikka sellaisen ahdistuksen aiheen kuin oman itsen kieltämisen. Pienessä humalassa voi olla vapautuneemmin se, joka on, ja vastuuta pääsee pakoon tähän vetoamalla, että no laulatti joo, mutta kyllä sitä nyt kahdenkymmenen kaljan jälkeen itse kutakin, ai että nyt maistuisi makkara.

Joskus tässä valossa tulin miettineeksi kenties jonkin lähteen avustamana sitä, kuinka ihmiset voivat olla vaikkapa kiekkokentillä aivan toisenlaisia kuin sitten pukukopissa tai kadulla. Että kun kiekko putoaa seuraavat hanskat perässä. Kiekonriistoa seuraa henkilökohtainen takaa-ajo, jossa riistolla nöyryytetty ihminen polkee hengitys tuhisten perässä ja koputtelee mailalla matkojen takaa eikä turhia jarruttele, jos törmääminen onkin riskinä.

Sitten tilanteen jälkeen voivat sanoa jotakin tai eivät ja sama meno jatkuu. Vuoron päätteeksi voivat samaten sanoa jotain tai eivät, sillä ilmeisesti joissakin tilanteissa kaukalossa tapahtunut jää sinne ja pitäähän sitä nyt heh-heh vähän kovuuttakin välillä tuollaiselle kikkailijalle, et kai tosissasi ottanut.

Saatan tehdä amatöörimäisen virheen, kun mielessäni rinnastan sen, miten alkoholi tuo aidon ihmisen pintaan, siihen, miten mikä tahansa vaativa tilanne tuottaa saman tuloksen. Mekanismi saattaa olla eri, mutta lopputulos sama. Jos alkoholi laskeekin omia suojauksiaan, että nyt uskallan olla oma itseni, hih hih, niin tiukka kamppailutilanne, jossa äärirajoillaan kaikkensa antaa, tuntuu tekevän saman sellaisella tavalla jonka sanallistan siten, että huomion kiinnittyessä kamppailuun ne omat päähän iskostetut käytösmallit ja sovinnaisuussäännöt karisevat. Ihmisiä ei saa lyödä, muista nyt olla suuttumatta, älä lyö, voi hokea palaverissa ja kaupan kassalla, mutta kun siihen joku tulee jotakin aiheettomia mussuttamaan niin nyt riittää, en minäkään kaikkea voi sietää, aivokapasiteetti oli koetuksella jo tuossa itseni rauhoittamisessa ennen tätäkin, täältä pesee. Keittiöpsykologioin samaa resurssivajetta hetkiin, kun joku hippiäinen riistää kiekon, sillä se selittää näppärästi harrastetason kiekkoilun synkimpiä hetkiä.

Niin, se asia.

Samalla tapaa kuin jääkiekkoillessa hermostuvan ihmisen ei kannata lopettaa jääkiekkoilua vain siksi, että hermoon ottaa ja häntä rasittavaksi, hauskanpidon pilaavaksi pelikaveriksi kutsutaan, ei alkoholistinkaan kannata lopettaa juomista.

Tai ainakaan kaikkia panoksia ei kannata käyttää siihen, että välttelee kaukaloa ja pulloa ja kuvittelee kaiken olevan siten kunnossa. Tuossa on sama ajatus kuin siinä, että helpotetaan peliongelmaisten ahdinkoa vähentämällä pelikoneita ja siirtämällä niitä katseelta suojaan. Se on siis naurettavaa pelleilyä. Veikkauksen ei tarvitsisi kuin tarjota terapiatunti per hävitty sataeuroinen, jolla käynnin jälkeen saisi taas pelioikeuden avatuksi, ja peliongelma katoaisi ilman että kenenkään tarvitsee hikoilla nokkakärryjen kanssa. Samalla kärsisi tietysti liiketoimi, joten vimmaista syytä ratkaista oireita voimme pohtia tähän ajatukseen hetken hiljentyen.

Joku jossakin huusi joskus niin kovaan ääneen, että muistan sanat yhäkin, ja ne kuuluivat, riippuvuus korvaantuu helposti toisella. Syyksi tähän veikkaan sitä, että jos huomionsa on oppinut hiljentämään ja mielensä rauhoittamaan tekemällä jotakin, se tekeminen säilyy toimenpiteenä, vaikka jokin toiseksi vaihtuisikin, jollei tuolle ahdistukselle mitään tee.

Isäni lopetti juomisen joitakin vuosikymmeniä sitten, joko siitäkin on niin pitkä aika. Ahdistumista ei. Perhe ei ole aikoihin kommentoinut sitä, kuinka pulloja kannetaan ja piilotetaan, koska sellaista ei näy tapahtuvan, mutta sen sijaan tämä ihminen näyttää piiloutuvan television ja talviurheilun taakse. Ei niin, että otanpa oluen, vaan hei, katsonpa mäkihyppyä. Siinä saa lapsi kertoa huoliaan samalla tapaa poissaolevalle isälle, kilpailee huomiosta sitten Lahden Sininen tai Lahden Ahonen. Sitten perhepiiri kommentoikin sitä, kuinka tuota televisiota noin tapitat ja eikö voisi hetken olla ilman, eikä asiaa tule ajatelleeksi, ettei tästä ehkä fyysistä krapulaa seuraa, mutta mahdollisesti henkinen kuitenkin.

Sama mekanismi selittää iloisella tavalla uskontoon turvaavia alkoholisteja. Ahdistus on ikuinen mutta kun pullon sijasta tarttuukin Jeesukseen ja sanoo että sinä lupasit auttaa, vie nämä pirut pois, niin siinähän ihminen on jo aivan mallikelpoinen kansalainen. Lapsilta voi yhä puuttua korvat, jotka kuuntelisivat muutakin kuin herran sanaa, mutta ainakaan yhtäkään työpäivää ei mene hukkaan humalatilojen tähden. Siksi meillä on lastensuojelu ja muut yhteiskunnan tukiverkostot, että ne voivat pelastaa sen mitä vanhemmalta jää.

Omakohtaisesti, etten vain isääni vääryydellä, vaikka luvankin kanssa parjaa, huomaan tekeväni itselleni nautintoa tuottavia asioita ahdistuksen kerääntyessä. Työnteon mainitsin jo aivan alkutekijöissä, mutta sellainenkin ilonaihe kuin kahvinjuonti, ah-kuppi-kuumaa-ja-kirja-eikä-mikään-kiire, on asia, johon turvaudun ahdistuneena. Mutta teen sen väärin eikä se toimi, sillä idea kahvikupillisesta syntyy, kun pitäisi tarttua siihen oikeasti tärkeään asiaan ja sitten keitän kahvin rutiinilla miettimättä mittasuhteita ja kiireessä palaan kahvin kanssa toimen pariin ja se kuvittelemani palautuminen jää tekemättä eikä hetki tuo nautintoa. Tuntia myöhemmin on sellainen olo, että voisi taas juoda kahvit, se varmaan auttaa, enkä näe tässä mekanismissa mitään poikkeavaa siitä, että tarttuisi olueeseen. Minä olen vain liittänyt kahviin sellaista iloa ja mielihyvää, jonka joku toinen saa alkoholista.

Kahvin kaltainen seikka pätee itsetyydytykseen. Jos kaikki on kunnossa, päivät kuluvat huomaamatta sellaista panetusta, joka vaatisi toimenpiteitä. Ja jos eivät, tämä pelastusrengas pulpahtaa mieleen kuin itsestään, että olisiko nyt hyvä hetki, sitten vielä kahvit perään, on hienoa tämä elämä. Vaikka sitten tauon päätyttyä huomaa taas tunnin kuluneeksi ja ahdistuksen lisääntyneen entisestään, kun senkin hetken noin taas hukkasin.

Virtahepokirja oli surullinen koska se alleviivasi miten alkoholi yksin ja itsessään on se ongelma ja siinä kaikki. Ehkä jollekulle se onkin niin. Silti laajemmin ajatellen yksilöllinen kuin yhteiskunnallinenkin keskustelu on mielestäni surullista aina silloin kun ongelmien sijasta tartutaan oireisiin ja kieltäydytään menemästä syvemmälle ennen kuin tätä merkityksetöntä oiretta on ratkaistu. Alkoholismia, kahviaddiktiota kuin jotakin masturbointimaniaakin voisi tutkia hieman syvemmin ennen kuin silmät sulkee kaikelta muulta ja keskittyy vain tuon kitkemiseen.

Mikä elämässä on pielessä, jos sen elää tehden asioita, jotka eivät tuotakaan nautinkoa siinä määrin kuin muisteli tai luuli tapahtuvan? Tai tehden asioita, joita jälkikäteen katuu? Surkeuden arkipäiväistys on sellainen häväistys, josta varmasti itselleni ihmisenä tuntematon runoilija-Tabermannkin sanoisi jotakin nasevaa ja sitten naurattaisi ja hetken päästä mietityttäisi ja olo olisi sittenkin kevyt kuin olisi vahingossa viisastunut.

Kun siis tartut pulloon tai mihin hyvänsä, säpsähdyksen sijaan onkin hyvä miettiä hetki kaikessa rauhassa, että miksi tätä oikeastaan teen. Se on hyvä tapa käyttää elämää noin yleensäkin. Töissäkin, jos joskus tarttuu töihin. Sitä voi sitten tehdä riemulla sen mitä tekee, kun tajuaa itselleenkin todeksi sen, että tämä on juuri se mihin haluan tämän hetken käyttää, onpa mahtavaa, kun niin voi tehdä.

On se sitten hekumointi kirjoituskoneen äärellä, puhumista puhelimeen, istumista tuopilla tai mitä nyt hyvänsä ihminen voi keksiä ajankulukseen.

Ja kun kohtaat ongelman mieti kahdesti, onko se oikeasti ongelma vai sittenkin vain oire, joka esittää isompaa kuin onkaan. Voi oireitakin hoitaa, mutta kannattaa pitää silmät auki. Jos keskittyy yksinomaan tuulettamaan savuja pois voi palo jäädä huomaamatta ja roihahtaa kuin niissä videoissa, joissa liekki etenee lopulta hitaammin kuin elokuvissa. Hitaasti kuin virtahepo pitkin pohjia. Siinä on varmasti eläin, joka tuntee itsensä aika hyvin, miten muuten aika kuluisi siirtymissä. Esimerkillistä, sanoisin nyt.

Niin, asia, jonka koetan muistaa elämässäni näiden oppien myötä, on säilyttää myötätunto itseäni mutta eritoten toisiakin kohtaan. Vaikka joku käyttäisi ajastaan isot siivut katsoen talvilajeja, pelaten rahapelejä, juoden, siivoten, seuraten tv-sarjoja tai sosiaalisen median syötteitä tai mitä hyvänsä, on kyseessä sittenkin vain oire. Kukapa ei tekisi jotakin hauskempaa, jos siihen vain olisi voimia ja energiaa kaiken ahdistuksen alla? Riippuvuudelle on hyvä kasvualusta ahdistuksessa, sillä jos ahdistuksen hetkeksikin unohtaa tai se touhutessa kevenee, on se paljon parempi ajankäyttötapa kuin mikään muu mitä keho voi siinä hetkessä itsestään keksiä. Vaikkei se mitään ratkaisisikaan, paljastuu pettymyksenä hetken perästä.

Eikä lopulliseksi ratkaisuksi ole siitä, että patistaa ihmisen tekemään jotakin muuta. Että käypä ulkona välillä, tai luepa kirjaa, lähde Lappiin. Jos mielessä myllertää jatkuu se sittenkin, kun ympäristö vaihtuu, aivan kuten se jatkuu valitun ahdistuksenhallintatavankin aikaan, vaikka sitten välillä unohtuen ja keventyen. Kahden puukalikan veroisien vinkkien sijasta voi koettaa pureutua ahdistuksen alkulähteisiin. Kylliksi sukeltelee ja taas voi törmätä virtahepoon ja kyllä sitten naurattaa, että eikö näistä pääse ikinä eroon miksi aina kaikki loppuu näin.