Luku 15

Vastenmieliteko

Sitä saattaa joskus miettiä, että on jonkinlainen ihminen, joka pitää jonkinlaisista asioista ja kovasti inhoaa toisia. Ei tarvitse olla Timo pitääkseen kahvinjuonnista ja vihatakseen käyntiä sukulaisissa. Meitä ehti kertyä kolme ennen kuin lopetin laskemisen sekoamisvaaran pelossa.

Tiedättehän, sirkkelisormet, basistisormet, muistisairaus, kaikkia hyviä syitä miksi kolmen jälkeen puhutaan niin isoista numeroista, ettei isommilla väliä. Aivan samoin mutta vähemmissä määrin kuin erään kiekkojoukkueen faneilla käsityskyky saattaa loppua numeron viisi kohdalla aivan todellisuuteen liittymättömistä syistä, joita avaan joskus en missään.

Joskus sitä luulee olevansa toista kuin ehkä sitten onkaan. Siitä tämä tarina kertoo.

Pitkälle aikuisuuteen saakka vihasin ja pelkäsin esilläoloa. Pelkkä puhuminen vastauksena kysymykseen oli liiaksi aiheuttamaan hikoilua ja punastelua ja äänen pettämistä. Erityisesti tämä oli vahvana vieraissa ja virallisissa tilanteissa. Ala-asteella jos opettaja kysyi vastausta kysymykseen, sellaiseenkin, johon tiesin vastauksen, valtasi epävarmuus mieleni ja vastaushetken olin jännittynyt.

Pahinta oli silti oman vuoron odottaminen, se kun asioita käydään läpi järjestyksessä vaikkapa jonkin kappaleen ääneen lukemisen muodossa. Sitä seurailee järjestystä ja pitää lukua henkilöistä, joiden vuoro on meneillään ja luvassa ennen omaani. Opettaja luetuttaa virkettä kerrallaan, joten tässä on vielä kolme ennen kappaleen vaihtumista. Ehkä lukeminen lopetetaan siihen eikä sitten ole hätää, koska olen vasta viidentenä vuorossa. Mutta voi sitä pettymystä, jos kappalevaihdoksen kohdalla opettaja totesikin, että onhan tässä aikaa, jatketaanpa vielä hetken matkaa. Vuoroni on sittenkin pian!

Samanlainen ilmiö todentui pettymyksen kautta pelosta kauhuksi kääntyen tilanteissa, joissa opettaja hyppyyttikin lukujärjestystä minulle tuntemattomalla, mielivaltaisella tavalla. Näin voi käydä vaikka aapista tai muuta hassua kirjaa lukiessa, jossa jokaiselle oppilaalle onkin annettu luettavaksi tekstikappale, mutta äkisti opettaja toteaakin, että selvä, kiitos, riittää, seuraava jatkakoon, ja kun näin käy pariin otteeseen sitä luettavaa, jota ei luullut parista kappaleesta voivan riittää onkin vielä omalle kontolle luvassa. Miten epäreilua, luin jo aiemmin paljon pidemmän kappaleen ja sitten joku hidas lukija tai taitava lukija saikin vain pienen osan siitä ja nyt on taas minun vuoroni ja minä joudun lukemaan loppuun asti!

Ahdistus, pelko, viha, pettymys siitä miten oma lukeminen kuulosti aivan typerältä, ääni värisi ja sanat lausui väärin ja joku kai tirskahtikin. On helppoa kuvitella olevansa ujo eikä ollenkaan esiintyjätyyppiä. Varsinkin kun tätä muistettiin myös mainita opettajien ja muidenkin auktoriteettien kuten sukulaisten toimesta, että äläpäs ujostele, rohkeasti nyt vaan, sano ääneen ja kerropas Timo vuorostasi, kun olet niin pitkään ollut hiljaa, että miten menee se ja tämä. Sitä sitten koettaa taktikoida elämäänsä siten että on sopivasti esillä, tarjoutuu turvallisissa tilanteissa vapaaehtoisena vastaamaan ja toivoo että se riittää tunnin tai vierailun ajaksi.

Kuitenkin toisaalta saatoin olla hyvinkin vapautunut ja villi, leikkiä ja huudella ja riehua. Ala-asteaikainen opettaja kävi joskus kotonamme ja ihmetteli vanhemmilleni ääneen sitä, miten olin koulussa aivan toisenlainen kuin kotona. Sitä voisi kai pitää merkkinä siitä, ettei toinen, jos kumpikaan, ole täysin todellinen, aito minä, mutta meillä se ohitettiin sellaisen hymisevän ihmettelyn säestyksellä, että tällaisia ne lapset ovat. Kukapa meistä ei välillä ailahtelisi aivan toiseksi.

Joka tapauksessa opettelin rohkeutta, eli sitä että voin nolata itseni eikä kukaan kuole, mutta ahdistus kulki siitä huolimatta vierellä jonnekin 25-vuotiaaksi saakka. Valitsin taisteluni viisaasti mutta äänessä olo vaati silti harjoittelun tuomia itsehallintakonsteja sujuakseen luontevasti. Yksi konsti oli tietynlainen röyhkeä piittaamattomuus ja nokkela ilkeily, se auttoi paljon, vaikkei ollutkaan läpi elämän kestävä laatuväline.

Tätä kaikkea vasten onkin ollut yllättävää huomata, miten paljon oikeastaan nautin esilläolosta. Lapsuusajoiltakin löydän muistikuvia tilanteista, joissa olen turvallisessa ja itseäni rohkaisevassa ilmapiirissä ollut sellainen huomionhakuinen seuramies, mutta aivan aavistuksen surullisesti annoin itseni sulkeutua kuoreen, johon uskoin sitten itsekin kuuluvani niin kovin pitkään.

Saatan avata tätä asian avautumismekanismia myöhemmin, mutta tässä kohdin oleellista on se, että asia, jota pelkäsin, olikin oikeastaan tarkastelun arvoinen. Esilläolopelkoni ei johtunut siitä, että olisin ujo, vaan taustalla oli muita ongelmia. Jos olisin hyväksynyt ujousleiman en kirjoittaisi tätäkään enkä pitäisi palopuheita tilanteissa, joissa niitä ei oikeastaan tarvittaisi mutta joihin ne sopivat vähintään teatraalisen hauskalla tavalla.

Suosittelen siis miettimään asioita, joita et haluaisi kohdata, joita pelkäät, joita kavahdat, joita vältät viimeiseen asti, jos vain mahdollista. En tarkoita tällä vaikkapa sitä, että ujous olisi ongelma, koska eihän kaikkien tarvitse kaiken aikaa kilpailla paikasta johonkin Putoukseen, vaikka nyt aiheettomasti vitsaillen henkilökohtaisesti soisinkin, että sinne olisi enemmän hakijoita myös niitä vitsejä veistelemään. Jos ei pidä pahana sitä, että on hiljaa, puhuu vain kysyttäessä ja mitä tahansa ujouteen yleensä liitetäänkin, niin anna mennä, jatka elämääsi, se on aivan yhtä täyttä kuin kenen tahansa muunkin, älä anna satunnaiskohdatun maallikon särkeä luuloasi.

Kuitenkin jos tilanne on se, että jokin oma piirre ahdistaa, sitä kannattaa tarkastella. Onhan ympäristö omiaan luomaan paineita, vaikka tilanteissa kun koulutöitäkin tehdään ryhmissä, oikeista puhumattakaan, mutta jos on sinut oman ujoutensa kanssa niin eihän noista pitäisi ahdistua sen enempää kuin kirveskostajastakaan? Että elämä näyttää nyt tältä, että pitäisi taas joukolla pulista, mutta minäpä nyt odottelen vuoroani ja teen tässä asiaa hiljaisuudessa ja sanon sitten kun tuntuu tarpeelliselta enkä yhtään ylimääräisiä pukahda, kun en siitä nauti. Eihän se ole silloin ahdistava tilanne, tai se ei saisi olla, vaikka jatkuva ryhmäläisten utelu mielipiteiden perään voi sitä painetta luodakin. Siihen voi kuitenkin vastata, että olen ujo, mutta vastailen ja kommentoin kun huomaan aihetta, eikä sitäkään painetta pitäisi sen koommin olla, jos ihmisillä on lainkaan kunnioitusta.

Yhtä kaikki. Pelossa eläminen ei kuulosta sellaiselta, että sitä pitäisi kenenkään ihmisen kokea. On näitä kirveskostajatilanteita, jotka luovat pelkoa ymmärrettävistä syistä, mutta jos on sinut itsensä kanssa, ei esimerkiksi ujouden tulisi olla asia, joka vaivaa sen leiman kantajaa. Olen tässä uskossa nyt vahva, mutta korjaan käsitystäni, kun totuus toiseksi osoittautuu.

Tärkeyden vuoksi toistin, se on myös jonkinlainen tapa. Jota varmasti sietäisi pohtia.

Jos siis pelkää jotakin, sitä kannattaa seurata, että miksi, koska pelko voi paljastaa jotakin itsestään. Tämäkin on lupaus.

Ja toinen asia, joka voi tulla mieleen tai ei on mielitekojen seuraaminen, eli sen, mikä tuo itselle hyvän mielen. Olisi vääränlaista pidättymistä lopettaa mielihyvää tuottavien asioiden tekeminen, mutta sangen hyödyllistä pohdittavaa on se, miksi jokin asia itselle mielenrauhaa ja iloa tuo. Sillä samalla tapaa kuin inhotus jotakin tointa kohtaan voi myös jonkin asian kaipuu olla merkki omasta ahdistuksesta.

Näinä aikoina harvempi saattaa tuntea puhdasta iloa matkustamisesta tilanteissa, joissa toimeen liittyy lentokoneita. Silti matkustaminen on monelle iloa tuottava harrastus, hurraa, kolme maata Euroopassa kokematta ja kaikilla pohjoisen pallonpuoliskon mantereilla olen oksentanut hotellihuoneessa! Tätä on elämä!

Silti tällaistakin ilonaihetta voi miettiä kriittisesti sen hetkisen teen äärellä. Miksi lomamatkat ovat niin tärkeitä? Mitä tunnen, jos tiedossa ei ole yhtäkään lomaa? Millainen pettymys seuraa siitä, jos tämä ei toteudukaan vaikkapa pandemian aiheuttamien muutosten tähden? Miksei viikon loma tunnukaan viikon lomalta, jos sen viettää kotona?

En osaa pitää pahana sitä, että haluaa nähdä kulttuureja, rakennelmia, maistella makuja ja huimaavia maisemia, kokeilla kieltään vieraassa ympäristössä ja desinfioimattomiin pintoihin. Sehän on elämää parhaimmillaan! Mutta jos matkustaminen on harrastus, jossa määränpäällä ei ole väliä, kunhan pääsee pois, voi aihetta olla miettiä asiaa vielä pari kupillista pidemmällekin. Miksei kielikylpy etänä saavutetusti jonkin tv-sarjan, puheohjelman, äänikirjan tai ihan vain kieltä osaavan tuttavan avulla tuota iloa? Miksei kohteisiin tutustuminen Wikipedian välityksellä anna oivalluksen tunteita, että kas vain, ne patsaat on siis tuotu toisaalta tähän, siksi ne eivät ole arkkitehtuurisesti yhteensopivia! Jos asiat on nähtävä paikan päällä, jotta ne ovat totta ja tuovat onnea, onko itsessä mitään, millä tätä käsin koskettamisen välttämättömyyttä voisi keventää?

Välttämättä ei. Voihan olla, että viikon loma jossakin kohteessa oli niin merkityksellinen, ettei mikään kotona vietetty joutoaika tai edes vaihtoehtoreissu voi sitä hyvittää. Jos oli menossa katsomaan konserttia, jota ei sitten näekään, niin olihan se ainutkertainen elämys, jonka ohimenosta saa aiheesta olla surullinen. Jos taas ei ollut menossa tekemään mitään erityistä, niin voisiko sitä samaa tehdä missä tahansa muuallakin?

Jos voi, kaikki hyvin. Jollei, ehkä sittenkin, mutta onpahan jälleen yksi johtolanka tutkittavaksi, että miksei.

Ei ihmisen tarvitse olla täydellisen sees ja mistään horjumaton ollakseen hyvä ihminen ja elääkseen täyttä elämää. Tämä kiinnostuksen ja inhotuksen seuraaminen on vain työkalu sille, että itseään ahdistavia asioita voi työstää. Jos jokin asia pelottaa niin että ahdistaa, tai on niin positiivinen, että tätä on pakko saada lisää, niin syitä tutkimalla voi saada asiaan varmuuden. Pelkään ampiaisia koska niiden pistoksista voi seurata kuolema. Järkevää, vaikka kuolemaa ei ehkä kannatakaan hysteerisesti pelätä, niin onhan se ikävä tapa lähteä, kun vähintään hautakivenhakkaaja tirskuu kuolintapaa kirjatessaan kuten he aina ammattitautimaisesti tekevät. Ja jos jokin asia on niin mahtavan suuri osa minua, että tätä on pakko saada lisää, on se sitten lomailu tai luistelu tai jäätelönsyönti, tekee itselleen palveluksen, kun toteaa että ei, en tosiaan kätke tällä ahdistusta, tämä on vain oikeasti niin iso osa minua, aina naurattaa ja ilakoin kun teen eikä ahdista sittenkään, kun lopetan, kun taas kerran kokea sain, vau, niin eihän siinä mitään, jatka samaan malliin.

Ei kaiken tarvitse olla niin vakavaa, että analysoimaan kävisi. Mutta jos analysoida tekisi mieli, kuten itsessäni vahvana piirteenä huomaan, niin tässäpä olisi mistä ammentaa. Pelot voivat olla aiheellisia, ja kun ne tutkii ja tunnustelee, käy niiden myöntäminen muillekin ilman ahdistumista. Samoin kuin ilot ja onnet, kun koko päivä meni mielenterveysasioita pohtiessa eikä pelota tai ahdista siitä muillekaan kertoa.

Jos jonkin itseään koskevan asian kertominen toisille ahdistaa tai pelottaa niin siinäpä helppo mittari.

Joskus pitää kirjoittaa tunti keksiäkseen kuinka säästää lukijalta sama aika. Jätän matkan silti näytille toivoen sen tuovan iloa niihin hetkiin, kun kaikista eniten huvittaisi lukea, mutta kaikki hyvä ja kiinnostava on jo luettu.

    Miten minä saatoin kävellä
    näin pienen nurmen yli niin kauan.
	
    (Mirkka Rekola, teoksesta Kohtaamispaikka vuosi, 1977)