Luku 14

Ongelmaosoitin

Olen elämäni aikana ollut lukuisasti tilanteissa, joissa en ole viihtynyt. Niistä on joko tuskaisesti hammasta purren selvinnyt hengissä, muutenhan en kirjoittaisi tätä, tai sitten tilanteita on oppinut välttämään. Ratkaiseminen on ollut tämä vaikein vaihtoehto, jonka mainitsen siksi erikseen.

Ei ole normaalia että, kohtaa ahdistavia tilanteita. Nyt ajattelen niin ettei sellaista kuulu olla elämässä ollenkaan. Sille nyt ei voi mitään, jos joku tulee kirveen taakse ovelle vaatimaan hyvitystä pipokiekoissa tehdylle nöyryytykselle, paitsi lopettaa taidonnäytteiden esittäminen. Tunnistan tilanteen teoreettisen ahdistavuuden. Muttei senkään tarvitse ahdistaa. Eihän se oikeasti ole omaa syytä että toinen näkee ratkaisutavaksi pettymykselleen kirveenkäyttökoston. Tilannehan on ennemmin hauska, kun sitä oikeasta vinkkelistä ajattelee, sillä tuskin sitä osasi ajatella pukukopissa hyvästien jätön aikaan, että puolta tuntia myöhemmin nähtäisiin taas.

Saisiko olla sovinnon eleenä vihreää teetä.

Tuskin ihminen on rikki, jos ahdistuu oven takana uhkaavasti lentelevistä silpuista, mutta koetan ennen vanhaan kaikesta tavanomaisemmastakin ahdistuneena miettiä hieman syvemmälle, että mikä tässä oikeastaan on se ahdistuksen lähde.

Tämä on ollut hyödyllinen työkalu, jaan sen siksi parin esimerkin voimin.

Kävin taannoin ystäväni luona ja puhuimme uuteen rohkeaan tapaani elämästä ja ahdistuksista, miten painavat työt ja velvoitteet ja kuinka iloinen olen, kun itseinhon oivalsin ja sen sellaista. Aika kului kuin itsetutkiskelijan teesiivilä. Ennen pitkää ystäväni puoliso palasi töistään kotiinsa, tervehti ja kerroin puolestani, että synkkiä ja syviä puhuttiin, että hetki oli oikein hyvä tämäkin katkaista. Mainitsin, tai niin tahdon muistaa, koska joskus olisi tapani ollut heittäytyä normaaliin, että mukava nähdä, ei tässä mitään erikoista ollutkaan, juteltiin juuri musiikista.

Toimin siis paremmin kuin ennen mutta aloin silti suunnitella lähtöä. Huolimatta tuossa lomassa vaihdetuista sanoista, vakuutuksista ettei hänen takiaan tarvitse lähteä, että jatkakaa vain. Sitä sitten mietin myöhemmin, että miksi lähdin.

Voin selittää asian itselleni järkevästi, että kaikkea kiirettä oli ja asiat käsitelty muutenkin, mutta tässä oli tarkemmin miettien myös pakenemista tilanteesta sen sijaan että olisin halunnut jäädä mutta kiirehtinyt kohti seuraavaa unelmaa. Jälkimmäinen kun on se elämäni tavoitetila tällä hetkellä, jota kohti koetan pyrkiä aina vain useammin.

Keksin sitten muiston menneiltä ajoilta, kun avoliittoilin ja puolisoni kotiutui samalla tapaa kesken keskustelun, jota jonkin tuttavani, kaverini tai ystäväni kanssa kävin. Hän saattoi toimia samoin, tervehtiä iloisesti ja vaihdella kuulumiset, kannustaa seuralaistani jäämään käyden touhuilemaan omiaan, jos tähän toiveeseen tartuttiinkin. Kuitenkin jälkikäteen sain kuulla kerran tai kaksi että on ikävää tulla töistä kotiin, jos kotona on tällaista, että hän haluaisi palautua eikä kuunnella joitakin tylsiä työjuttujani, tai mitä hyvänsä. Jota koetin sitten myös kuuliaisesti noudattaa, sopien joitakin kahvihetkiä aiemmin päivään tai hänen poissaolohetkilleen muutoin, toki jo aavistuksen rehellisenä kertoen toiselle osapuolelle, että nyt olisi hyvä hetki lopetella koska puolisoni tulee kohta töistä ja toivoisi että saisi rentoutua rauhassa. Kaikki hyvin siis, tavallaan.

Pintaa raaputtaessa sitä huomaa sittenkin, että tällaisen käytösmallin ja manipulaatiolle altistumisen olen oppinut tiedostamatta. Manipulaatio on asia, josta kirjoitan pidemmin myöhemmin, sillä se oli merkittävän iso sana elämäni avaamisessa. Sivuan tätä nyt vain oleellisin osin.

Nimittäin se, että tulkitsen ystäväni puolisoa, on epäreilua häntä kohtaan. Voin toimia aivan oikein tehdessäni kohteliaasti tilaa kun intuitioni tulkitsee, että näin hän toivoisi tapahtuvaksi, mutta toimimalla näin olen paitsi pelkuri, kun en ota konfliktin synnyttämisen riskiä, myös sikäli typerä, että en voi oppia tuntemaan häntä. Minun intuitioni voi olla aivan pieleen kalibroitunut, vaikka mainitsemani menneen parisuhteen ja muiden kohtaamisien kautta, ja jos seuraan sitä ja pakenen ystävien ja tuttavien luota vain koska luulen etten ole tervetullut en tule milloinkaan oppimaan tunnistamaan niitä tilanteita, jolloin näin ei ole.

Voin paeta kotiutuvia puolisoita koko ikäni enkä tule oppimaan, ettei niin tarvitsisi tehdä. Eivätkä he saa mahdollisuutta olla aitoja ja rehellisiä ihmisiä, kun en usko väitteitään, että jäädäkin voisi, siis, kun en luota.

Olen pyrkinyt luottamaan ihmisiin, siihen, että he sanovat mitä haluavat ja korjaavat viimeistään kysyttäessä, jos olen väärässä. Tämän suhteen luulin olevani pitkällä, mutta huomaan näitä hetkiä silti, joten matkaa on.

Tällaisessa tilanteessa koetan siis jatkossa ottaa tilanteen sähköistämisen vaaran. Että hei, johtuu ehkä tästä vanhasta traumastani, kun ehdin oppia toimimaan noin, mutta siis oletko oikeasti sitä mieltä, että täällä voi yhä olla vaikka minun sisäinen tunteeni antoi signaalin, että olisi oikeasti aika lähteä. Mitä siis oikeasti olet mieltä? Olisin iloinen, jos voisin oppia tuntemaan hieman paremmin ja jään mieluusti, jos noin on todella, mutten myöskään pahastu, jos nyt on parempi lähteä, eli senkin voi sanoa.

Keskusteleminen vaatii näin historian painolastisyistä rohkeutta, nöyryyttä ja luottamusta, mutta en ole kohdannut vielä tilannetta, jossa se ei olisi kannattanut. Sittenhän sen myös oppii, jos asia on liian arka tai jännitteinen että tämä ihminen nyt vain ei ole valmis kertomaan totuutta kohdallani, ehkä joskus on, ainakin avasin pään siihen suuntaan. Ja vaikka saisi valheen osakseen, että ole vain, niin sitten voi ainakin levollisemmin mielin olla ja jatkossakin asiasta puhua.

Jos siis tietää elämästään löytyvän ihmisen tai tilanteen, joka ahdistaa, sen ihmisen tai tilanteen ajattelukin, kohtaaminen, siihen muistoissa palaaminen, suosittelen nyt omia oivalluksiani tehneenä miettimään mikä se ahdistuksen aihe oikeasti on. Ja kun keksii johtolangan, seuraamaan sitä. Ahdistukselle ei tarvitse antaa periksi, sen tarkastelu ja nostaminen valoon riittää joskus hävitykseen aivan yllättävän vaivattomasti.

Olin joskus vuosia sitten luottamustoimessa, joka herätti tilanteessa ahdistusta. Koin että ympärilläni olevat ihmiset valehtelivat, jättivät sanomatta asioita tai olivat muuten vain epäluotettavia. Ulkoa saadut signaalit tukivat tätä käsitystäni, joten en sitä käynyt enempää epäilemään, enkä vähäisenä rattaankappaleena osannut silloisilla työkaluillani kohdata ongelmaa oikein, kun luottamustoimi jo loppuikin.

Mietin kuitenkin tässä valossa tilanteen ahdistavuutta uudemman kerran. Jos kutsu uudelleen kävisi, ahdistaisiko se minua? Tällä hetkellä ajattelen ettei. Voisin katsoa vierestä asioiden kehittymistä ja kommentoida että eikös tuo ole valhetta, viimeksihän oli puhetta näin ja noin, ja Reima se sanoi minulla kylläkin että, onkohan sen mieli muuttunut, jos nyt onkin sanonut sinulle noin. Voisin siis luultavastikin nauttia tilanteesta kuten nautin aika tavalla kaikista tilanteista joihin elämässäni nykyään ajaudun.

Syy siihen, miksi en siinä hetkessä nauttinut näistä tilanteista on oivaltamani mukaisesti ja ajattelun päätteeksi se, että nuo ihmiset toiminnallaan muistuttivat minua itsestäni. Se, mitä he tekivät, oli juuri samaa mitä minä itse tein, enkä pitänyt itsestäni sen tähden. Siksi aina kun joku valehteli niin että kuvittelin asiaa valheeksi, sain myös muistutuksen siitä, että niin, tuo ei ole siistiä puuhaa eikä reilua, ja tärkeämpänä, minähän olen ihan samanlainen, olenpa huono ihminen. Oli siis helpotus, kun nämä huonoudestani muistuttavat tilanteet poistuivat elämästäni luottamustoimen loputtua.

Oikea tapa ratkaista asia on irrottautumisen sijasta sittenkin se, että miettii, miksi minua ahdistaa ajatus siitä, että olen valehtelija, vaikka vain valkoinenkin. Omalla kohdallani se johtui siitä, että toivoin ja halusin olla avoin ja rehellinen, mutten nähnyt sitä mahdolliseksi, löytänyt rohkeutta ja voimaa. Kun muut muistuttivat minua siitä millainen olin, sai itseinhoni lisää vipuvartta, että nyt sentään olet rehellinen, kuten isossa osassa elämääni jo osasin olla, mutta mitenkähän käy näissä luottamustoimitilanteissa, aijai, taidatkin olla vain puijari joka kulisseja kannattaa, aikanaan romahtavat ne kaikkialta.

Siksi siis suosittelen ja kannustan itseänikin käymään kohti ahdistavia asioita. Ja miettimään sen jälkeen mikä on tämä asia, joka ahdistaa. Vika on hyvin harvoin muissa, jos on itselleen rehellinen. Jos joku valehtelee siksi että on yhä kesken matkallaan kohti ihmisyyttä, ei sen takia pidä ahdistua, hänhän sentään on elossa ja etenee omaa tahtiaan. Eihän se ole minun syyni, että tässä on pöytä täynnä valehtelijoita. Pikemminkin kyseessä on mahdollisuus saada asioita silti vietyä parempaan suuntaan. Ja miksei autettua näitä ihmisiä myös.

Tässä oivalluksen sanoittamisessa oli erinomaiseksi avuksi lähes ventovieraan ihmisen kanssa käymäni keskustelu, joka eteni näihin huomioihin, miten ikäviä ihmisiä on itse asiassa todella vähän, miten ikäviä tilanteitakin on hyvin vähän, kun vertailimme sitä, paljonko niitä oli joskus nuorempana ollut. Ja sitten pohdimme mistähän tämä johtuu. Kirjoittamisen väärti kertaus on mainita siitä, miten ihmisiä on vaikea vihata, jos heitä kohtaan voi tuntea myötätuntoa. Kun sen oivaltaa ja luopuu vihasta toisia kohtaan, jää ahdistavista tilanteista käteen peili omaan itseensä.

Mitä se, että tämä tilanne ahdistaa, kertoo minusta? Miksi ahdistun tästä? Miten tätä voisi ratkaista niin ettei ahdistus olisi totta?

Minua ahdisti tuossa luottamustoimessa kuin monessa muussakin tilanteessa se, että tiesin haluavani sanoa jotakin, mutten uskaltanut sanoa. Ja rajoitettuani itseäni sanomasta tunsin itseni valehtelijaksi. Vaikka varsinaisia valheita olisikin ollut vähän, niin valkoisia sentään, ja sanomatta jättämisiä, vaikka niiden kertomisesta olisi ollut hyötyä, ja sen sellaista. Kun oivalsin, miten suuri tekijä vaikkapa itseinho oli tässä, estämässä itseäni olemasta sellainen rohkea Timo kuin toivoisin olevani ja luulisin olevani, sain äkisti vapauden puhua itsestäni vapaammin ja totta.

Näin viikon kokemuksella se on ollut äärimmäisen vapauttavaa ja antanut enemmän kuin ehdin kirjoittaa tähän tai päiväkirjaanikaan. Elämää on ollut liiaksi kaiken sen taltioimiseen. Se on hyvä suhdeluku.

Jollen olisi miettinyt vaikkapa näitä ryhmätilanteita en olisi uskaltautunut puhumaan tästä asiasta vanhoille tutuille vuosien takaa. En kahden kesken enkä joukkiossa. Toivon että näistä jäi ja tulevaisuudessa samalle altistuville jäisi mieleen sellainen toivon tunne, että ihminen voi muuttua parempaan myös omasta mielestään ja ettei ahdistuksen kanssa tarvitse elää.

Ahdistus ei ole normaalia. Mutta hyödyllistä se on, sillä se, mikä on itselle niin tärkeää, että se tulee mieleen miettimättäkin ja aiheuttaa fyysisiäkin tuntemuksia, on erinomainen johtolanka siihen, millainen ihminen oikeasti on.

Kuten nyt voin kuvitella arvostavani rehellisyyttä, kun valehtelu ja manipulointi ahdistivat niin. Vaikka ne sitten ahdistivatkin siksi että itse käytin niitä niin taajaan. Vanhoista tavoista ja työkaluista voi luopua, kun niiden käytön huomaa, mutta se on vaikeaa, jollei ahdistukselle anna aikaa ja huomiota. Ja nöyränä uskalla särkyä luottaen siihen, että tästä selvitään parempana ihmisenä loppuelämä. Ainakin hieman parempana ja hieman pidemmälle, vaikka sitten taantuen ja aikanaan vielä parempiin työkaluihin turvautuen.

Uusia ahdistuksenaiheita tulee aina ja varmasti jos vain elämää uskaltaa elää. Kun niiden haitallisuuden ja välttelyn sijasta ahdistusta ajatteleekin mahdollisuutena oppia tuntemaan itseään, muuttuu se kirveen kanssa oven takana heiluvasta vihamiehestä hieman eksyneeksi ihmispoloksi, jonka kanssa voisi juoda kupit teetä ja parantaa maailmaa.

Siinä tarinoinnin lomassa voi paljastua sellainenkin käänne, että teen tarjoaja on joskus itse ollut kirveen kanssa ovella. Näinkin kierre kulkee ja teenuuttotaidot leviävät. Samalla kun kirveet ruostuvat nurkissa, tehden kodista kodikkaan tuntuisen.

Malja ahdistaville ajoille, olkoon niitä jatkossakin riittämiin.