Luku 12

Lapsi saattohoitajana

Ystäväksi mieltämäni ihmisen kanssa tuli puhetta itsemurhasta puhumisen kepeydestäni ja tästä kevyestä tekstiasetelmastani ylipäätänsä. Ja muusta minuun liittyvästä, mikä on oman itsetutkiskelunsa aihe. Siinä hetkessä mietin, että nyt kun on teini-ikäisenä ehtinyt keksiä, miten itsemurhaa voi lykätä ikuisesti ja silti pitää sen lähellä työkaluna, ilman että tarvitsee pitää tappolistaa taskussa murtumishetken varalta, olisi asiasta siksi helppoa puhua. Tässä on kuitenkin vierähtänyt jokin kymmenen-viisitoista vuotta siitäk kun asia oli päällimmäisenä mielessä ämpärilistallani, joten rikos on jo vanhentunut ja nyt tästäkin voisi puhua hauskaa pidellen. Asia ratkesi hetkeksi oikein hyvin.

Soittelin kitaraa ennen nukkumaanmenoa ja tuli siinä mieleeni, että voisi tässä olla muutakin.

Kävin viikolla huolehtimassa itsestäni siten että laitatutin rokotevahvikkeen, joka on odottanut itseään jonkin puolivuotisen sekin. Vaikka täällä Pispalassa ei varmasti ole ammattitaitoisista tekijöistä pulaa, siitä kertoo ylin tulodesiili, jossa on varmasti lääkäreitäkin ja alin, josta myös löytyy kokemusasiantuntijoita, turvauduin virallisiin teihin ja lompsin terveysasemalle. Siellä odotellessani vuoroani kuulin oven läpi, kuinka hoitaja teetätti muistitestiä. Tiedättehän, missähän kaupungissa mahdamme olla ja mikähän päivä nyt on, sanon kolme asiaa ja jos voisitte toistaa ne, sellaisia käteviä. Sitten jonkin ajan päästä kuulin kehuvaa kommenttia, että oikein hyvä, vähän takerrellen ne sieltä tulivat mutta löytyivätpä sittenkin. Ja hetkeä myöhemmin hieman huolestuneemmin, että ei tässä syytä huoleen ole, mutta muistatteko vielä ne sanat, joista oli hetki sitten puhetta.

Kaikkea en onneksi kuullutkaan kirjoitustyöni lomassa, joten kyseessä saattoi olla myös harjoitus. Kuitenkin uskottava sellainen, sillä aikanaan ovesta astui ulos varovasti hymyilevä ja ympärilleen vilkuileva mutta myös pelokkaasti eksyneen oloinen vanhus, joka ohjattiin ilmoittautumaan tiskille vielä uudemman kerran lääkäriä varten. Anneli Suusaaren “Ei sinne yllä myrskysää” -kirjan ja muita dementia-aiheisia teoksia lukeneena tulkitsin asiat tietysti itselleni mieluisalla tavalla. Että oirehtinut-tai-ei vanhus saa toivottavasti nyt selityksen ongelmiensa lähteelle ja läheisetkin tavallaan kivuliaan mutta myös mahdollisesti helpottavan diagnoosin, jolla selittää mennyttä ja varautua tulevaan. Sekä sen avun, jota maailmassa on kyynelten tueksi.

Oman aikani koittaessa kävin kutsuttuna peremmälle ja uutena rohkeana Timona kerroin läpikuulleeni muistitestin vastauksena pahoitteluihin oman aikani alkamishetken venymisestä. Kerroin siis, ettei oma juttuni ollut niin tärkeä varsinkin, kun olin kuulevinani, että täällä muistia testataan ja se on sentään merkittävä asia hoitaa rauhassa ja levollisen huomaavaisesti kuntoon. Ja toivoin että tuo oli sellainen suoritus hänelle hoitajanakin, ettei jäänyt vaivaamaan.

Hoitaja totesi, että eipä tässä, vaivansa meillä kullakin.

Kenties kaikkeen siis tottuu ajan kanssa.

Syy sille, että kuolema on ollut itselleni helpompi puheen- ja vitsailunaihe kuin vaikkapa seksi, johtuu toki myös siitä, että omat itsemurha-ajatukseni ovat velloneet päässä jo silloin joskus teini-ikäisenä. Seksiä mietin vain silloin kun kuolema kävi liian ahdistavaksi ajatella, joten ainahan se oli nuorella miehellä mielessä, itsemurha. Mutta eiväthän ne tyhjästä synny, ajatukset, mistä sitä keksisi koko itsemurhasanaa tai pitäisi vaihtoehtoa järkevänä, jos ei sille alituiseen altistuisi.

Kertasin viikonloppuna kotopuolessa kolmisen kuukautta kypsyttelemääni joululahjareissua tehdessäni erästä lapsuusmuistoa. Meillä lapsilla oli sellainen vaihe tai useampi, ollapa terävä muisti noista ajoista, että leivoimme kakkuja. Tiikerikakkuja, kahvikakkuja, joitakin tällaisia joihin rahkeet saattoivat riittää. Sehän on suloista, pienet lapset yhdessä puuhaavat söpöjen tuotosten äärellä.

Äitimme ilahtui, kun noita leipomuksia oli vastassa töistä palatessaan. Tätä tapahtui tarpeeksi usein, veikkaisin että kausittain jonkin viikon tai toista putkeen ja sitten ehkä taas joskus, joten yllätyksestä tuli sellainen iloinen tapa aina hetkeksi. Tätä muistoa äitini iloisesti kertasi, kun tästä nyt puhuttiin, että melkein kaikki onnistuivatkin paitsi se kahvikakku, kun olisi pitänyt olla pikakahvia mutta laitoimme sen sijasta purukahvia, tai toisin päin.

Se minkä nyt viimein jälleen rohkeana paljastin oli syymme sille, miksi tätä iloista temppua teimme. Toivoimme, että äitimme olisi iloinen tullessaan kotiin, kestäisi meitä ja vaikeuksia ympärillään, ettei hän tappaisi itseään kuten niin monesti uhkasi tehdä.

“Parempi olisi, kun tappaisin itseni”, “haudalle ei tarvitse tulla käymään”, “ei tarvitse hautajaisia järjestää, perään itkeä tai minua muistella”, tällaisia puheli lapsilleen ihminen, joka nyt aivan odottamattomasti täytti 60 vuotta saatesanoilla “juhlia on turha järjestää”. Sävy on siis pehmentynyt, kakut tekivät tehtävänsä! Vaikka nyt kirjoittaessani muistan kuulleeni tuota ajallisesti edeltävän pahaenteissävytteisen “näinköhän on silloin enää olemassa mitä juhlia” -kaltaisen kommentin, joten kenties se kahvikakku vielä verottaa.

Olin joskus hyvin peloissani ja ahdistunut siitä mahdollisuudesta, että menettäisin vanhempani, molemmat tai toisen. Nuorempana hakeuduin yön pimeydessä lähelleen sanoen, että pelottaa ja jäin lähelle nukkumaan, jos vain mahdollista. Vanhempana nuorena valvoin öitä ja rauhoituin unille vasta kun kuulin heidän heräävän aamutoimilleen. Kavereiden ja sukulaisten luota saatoin yön selkään kohti kotia keksityllä syyllä tai myönnetyllä sinne päin osuvalla, että pelottaa, ollakseni lähellä, kenties voidakseni estää tapahtuman jollakin lapsisankareille tutulla tempulla kuten vetoamalla vanhoihin lupauksiin, lupaamalla olla kiltisti tai mitä hyvänsä. Aivan kaiken aikaa läpi lapsuuden tätä ei tapahtunut, joskus hallitsin asiaa paremmin tai tuo unohtui tyystin, mutta tässä kohdin muistikuvani ovat hataria. Tapahtui tarpeeksi usein ja pitkään että tiedän todeksi, vuosia vai kymmenen, mahdoton muistaa tässä hetkessä. Se ahdistuskin kuitenkin normalisoitui, osasin oikein ammattitaitoisen hoitajan tavoin järjestellä elämääni ja ajatuksiani esimerkiksi uhkaavista yövierailuista etukäteen kieltäytyen.

Koska tilanne oli kestämätön näin pienelle mielelle, työkaluni tämän ratkaisuun oli jossakin kohtaa se, että tapoin tunteeni vanhempiani kohtaan. Jotta jos he olisivatkin kuolleet, olisi se ollut minulle helppo kohdattava. Näin sen sijaan että itse ahdistuksen aiheen olisin käsitellyt, mitätöin heidän ja kuoleman merkityksen. Siitä seurasi huojennus, kun kohtalojaan ei tarvinnutkaan enää murehtia. Ulkoisesti kaikki hyvin ja jos joku olisi milloinkaan terapia-aikaa varannut, voisi sen nyt perua ja jonoa lyhentää niin että pääsisi joku oikeasti ongelmainen avun äärelle.

Myöhemmin tapoin heidät myös henkisesti, koska mitäpä sellaisilla tekee, joista on vain tuskaa. Joku on saattanut kuullakin tällaisia puheitani malliin “ollapa äiti!", jolla en ole tarkoittanut halveerata äidittömiä tai äitinsä menettäneitä. Minulle äiti on vain kovin pitkään ollut sanana sellainen nimellinen tittelinhaltija, jolla on hyvin vähän annettavaa, joka kaipaisi paljon muttei vastaanota mitään. Isäni oli tätä myös oman aikansa.

Sellainen itselleni täysin normaali asia kuin vanhemmistani piittaamattomuus näkyi esimerkiksi siinä, miten jonkin vajaan kymmenvuotisen parisuhteeni aikana meidän vanhempamme eivät tavanneet toisiaan lainkaan. Välimatkaa oli meiltä omille vanhemmilleni jokin puolituntinen, puolisoni vanhemmille sentään useampi tunti, joten tämä on maantieteellisesti perusteltava juttu. Ei lainkaan hälyttävää. Kuulumisia sentään välitettiin kysyttäessä ja aina silloin tällöin kuului myös jokin ilmaan heitetty tapaamistoivomus, mutta itselläni ei ollut minkäänlaista intoa saattaa näitä ihmisiä tai oikeastaan ketään muitakaan vanhempieni äärelle. Maailmassa on parempiakin ihmisiä, joihin käyttää aikansa, ajattelin tuolloin katkerana, ja ettei heidän kohtaamisestaan voi kovin paljoa saada mitä ei voisi saada tekemällä ihan mitä tahansa muuta kuten nukkumalla. Itseäni ahdisti seurassaan, joten otaksuin niin käyvän muillekin ja vaikken kieltänyt toisiaan tapaamasta, en tehnyt asian järjestämiseksikään elettäkään. He ehkä tekivät, en tiedä, ymmärtääkseni tapaamista ei ikinä tapahtunut. Ainakaan siitä ei tullut tapaa tai tapailisivat yhä.

Omakohtaisesti keksin tässä pari vuotta sitten, ettei minun tarvitse olla yhteydessä ihmisiin velvollisuudentunteesta. Ei, vaikka he olisivat perhettä. Kerron joskus mistä tämä hoksaus sai voimansa. Siitä hetkestä ja sen viestimisestä alkoi suhteiden uudelleenrakennus ja normalisoituminen. Siskojeni kanssa saatoimme puhua lapsuusmuistoista, kipeistäkin, jotka meitä toisiamme koskettivat. Isäni kanssa ystävystyin sen vitsailun ylläpitämän kaveruuden päälle, joka vuosien mittaan oli eheytynyt. Äitini on yhä kateissa, mutta sellaisella rauhallisella tavalla kuin ikkunasta karannut satavuotias voisi olla, että menköön, tekee varmasti paraikaa mahtavia juttuja, joista kuullaan, jos joskus palaa.

Jos vanhempiani olisi sattunut tapaamaan olisi seurassaan viihtynyt varmasti. Ainakin hyvällä hetkellä ja hetken aikaa, jonka kulissit kestäisivät. Eivätkä hekään pahuuttaan olleet omituisia tai ilkeästi käyttäytyviä, eivät vain osanneet paremmin, on tulkintani nyt. Hekin ovat sillä tavalla uhreja, että elävät elämää juuri niillä opein ja kyvyin kuin heille on annettu ja voimia on riittänyt oivaltamaan. Kuten kukapa meistä ei. Eikä ole helppoa tällaisten lasten kanssa vielä itseäänkin kehittää.

Kaiken tämän tajuaminen auttoi myös katkeruudesta irti päästämiseen. En harmittele lapsuuttani tai aikuisuusajan oikkuja. Pakonomaiseen miellyttämishaluun, josta olin jo itseäni kovettanut pois, mutta johon silti syyllistyin juhlapyhinä ja syntymäpäivinä, auttoi oivallus siitä, että vanhempanikin ovat jo kyllin vanhoja tehdäkseen omat päätöksensä. Jos elämä sellaisena kuin se kohdallaan on, on heidän näköistään, on reilua antaa heidän se sellaisena elää. Aivan kuten minunkin kohdallani toivon toimittavan. Keskinäinen kunnioitus on tältä osin löytynyt ja olemme ihmissuhteissamme tasaväkiset.

Eikä mikään estä minua rakentamasta unelmaelämääni niistä palasista ja ihmisistä, jotka siihen sopivat.

Jos ihminen, jonka kanssa puhun toista kertaa elämässäni, sallii minun puhua itsestäni ja päästää minut yhtä lähelle itseään jakamalla omia heikkouksiaan ja työkalujaan niiden ratkaisemiseen, kannustaa ja tukee, on vaikea nähdä syytä pitää pakonomaisesti kiinni perheestä hänen kaltaisensa sijaan. Miksi kuluttaa vuosikymmeniä kepeään urheilusta ja säästä puhumiseen, jos tällaisia toisenlaisia ihmisiä on maailma täynnä satunnaisesti törmätä? Nimiä miettimättäkin saan päähäni vanhoja naapureita ja harrastustuttavuuksia, joista on tullut ystäviä, sekä työkavereita, joista onkin tullut ensiksi pelkkiä kavereita ja myöhemmin ystäviä. Maailma on täynnä ihmisiä ja uusia syntyy kaiken aikaa. Kunniani ja mahdollisuuteni on tutustua heihin kaikkiin ilman että minun tarvitsisi pelätä heidän ennenaikaista kuolemaansa tai varautua leipomaan hyvän mielen kakkuja. Sitä saattaakin vain puhua ja tutustua.

Elämä voi olla kovasti helppoa, mutta sitä on vaikea nähdä, jos sitä ei ole saanut kokea. Minuun oli iskostettu, että perhe on parasta mitä voi olla ja tästä kannattaa pitää kiinni. Oma aikansa kesti havahtua ja surra sitä, miten tämä olikin valhetta. Sitten taas seurasi helpotus kun tajusi sen, että ehkä ne muutkin opit olivat sellaisia käytännön vinkkejä, jotka oli parhaansa mukaan haalittu niistä lähtökohdista, joissa vinkkejä ei ole annettu lainkaan tai ne vähät ovat olleet vielä kierompia tai henkinen ja fyysinen väkivalta on ulottunut voimakkaampana ja pidempään kuin mitä me omassa, sangen turvatussa lapsuudessamme saimme kokea. Sukupolvi sukupolvelta asiat voivat siis parantua, mutta itsestään se ei käy. Joskus polvia pitää potkia, että ne voivat parantua.

Eikä ole hassumpi kotikasvatuksen tulos sekään, ettei tunne kuolemanpelkoa. Se on yksi niistä peloista, joita en tällä tietoa usko kohtaavani uudelleen. Katsotaan kuinka käy. Kuten hoitaja saattaa herkistyä, kun muistisairaus koittaa kohdalleen, saatan vielä minäkin hätkähtää, kun arkkuun kantta sovitellaan.

    puhelimeen, puhelimeen vanhus soittaa
    mitä se lintu haluaa, en ole kotona
    mitä mä teen, mitä mä teen vanhuksella
    joka puhelimeenkin sanoo vain että möö möö
	
    (Absoluuttinen Nollapiste - Käsitys mummoloista, san. Tommi Liimatta)