Luku 11

Avoin aura

Mikäli on koskaan milloinkaan pelannut jääkiekkoa, on varmasti altistunut ulkojäille, joissa pipot lumisina hakataan mailoilla sääriä. Viha pitää lämpimänä ja kotimatkalla kylmää koska kyynelvirta poistaa tehokkaasti lämpöä kehosta.

Se sinänsä on oma asiansa, nyt oleellista on se, että pelialustalle kertyy luistellessa silppua vaikkei lunta sataisikaan ja sitä pitää ajoittain siirrellä syrjään, jotta kaatumiset jään pintaan sattuisivat enemmän. Vanhemmiten yläsarjoissa tällä voi olla myös muita peliteknisiä tavoitteita.

Siinä kolatessa kuitenkin huomaa saman kuin onnellinen omakotitaloasukki ja pihateiden veistelijä. Mitä leveämmin auralla haukkaa, sitä raskaammaksi sen kuljetus käy. Minkä tehokkuudessa voittaa, kun edestakaisin tarvitsee mennä harvemmin, menettää hitaudessa tai voimissaan, joita seuraaviin koitoksiin jää. Jos sen sijaan kulkeekin viistosti kapeaa siivua veistellen, käy lumenluonti kuin tykillä ammuttuna, helposti ja hauskasti.

Tämä tuli mieleen koska olen tässä viikon mittaan altistunut vieraille ja tutuille joiden kanssa olen puhunut itsestäni ja sitten oppinut joskus jotakin myös heistä, milloin korvani ovat oikein toimineet ja kuuntelijakykyni harjaantuneet. Opin että siskoni voimakappale on vaikeana hetkenään ollut Haloo Helsingin “Kuussa tuulee” ja hän oppi, miten pidin tuosta laulusta niin pitkään kunnes opin kuulleeni sanat väärin, petyttyäni sitten siihen, että se olikin kuvittelemaani tylsempi rakkaustarina eikä kertomus yksinäisyydestä, eristymisestä ja itsemurhasta. Näinä valoisina aikoinakin pidän jälkimmäistä sanoitusgenreä miellyttävämpänä, joten siitä voi kenties saada jonkin signaalin terveyteni tilasta.

Siskoni henkilökohtaisen suosikin uskallan mainita koska tällaisia henkilöitä on itselläni ainakin kaksi, joten tarkka yhdistäminen on heitä tuntevillekin vaikeaa. Eritoten koska molemmilla on ollut vaikeaa vähintäänkin hankalan velisuhteen tähden. Ja jos nyt joku pääsee joskus retostelemaan, että ihastui Haloo Helsingin musiikkiin tämän maininnan myötä ja luopui sen vuoksi aiemmin fanittamastaan Moonsorrow-ääreisvoimayhtyeestä, niin olkoon tämä karmainen tasapainotus ja minulle ansaittua. Ja etu sikäli, että näin toistuvasti sattuessa kalmakorinakeikoilleen eturiviin voi joskus vielä päästä näin krooninen myöhästelijäkin. Ennen pitkää takahuoneeseenkin, että kiitos kun tulit, olet meidän viimeinen fanimme.

Niin siis ihmisille olen altistunut. Ja se on yllättänyt iloisesti miten paljon ihmiset ovat samaistuneet ja puhuneet omista huolistaan myös. Menneistä, jos jokin asia muistuttaa niistä, tai meneillään olevista, jos kuviota tunnistaa, tai yleisesti vain, mikäli asiasta ei muuten niin tiedä.

Ei varmaankaan pitäisi yllättyä näin vanhana siitä, että avoimuus lisää avoimuutta ja mahdollisuuksia oppia uutta itsestään, toisista kuin koko maailmastakin, mutta hämmästelen silti näin ääneen asti.

Paljon helpompaa on olla puhumatta. Voi olla, ettei kenttä siitä kolaannu, mutta sitten voikin hyvillä mielin mennä hankeen torkkumaan kuten Viikatteen kappaleessa. Ei tuolla kentällä käy pelaaminen, olen sitä nyt vuosia sahaillut puhtaaksi tällä tikulla, olkoon kaikki, enää en jaksa.

Onneni on ollut siinä, että olen saanut kokemuksia avoimemmasta aurasta silloinkin, kun itse olen tökkinyt maailmaa tikulla.

Parhaita muistojani nuoruuden ryyppyreissuista, oikeastaan vanhemmankin iän, ovat ne hetket, kun juhlapaikalle mentäessä tai sieltä poistuessa olen käynyt yhtä matkaa kaverin kanssa. Vaikka tuo saattoi kestää vain jonkin viisiminuuttisen tai puolituntisen, kulkupeleistä riippuen, muistan virkistävänä sen, miten ihminen saattoi puhua oikeista asioista toiselle. Vaikken muista mitä nuo oikeat asiat olivat, saattoivat olla luokkaa “harmittaa kun Seppo on niin tyhmä”, mutta verrattuna siihen, ettei sano mitään oikeaa mistään ikinä, oli se silti paljon.

Sitten juhliin ja väkijoukkoon päästäessä taika murtui, kun itse en uskaltanut puhua todellisuudesta ja itsestäni vaikka siihen olisi paikkoja avautunutkin.

Tunnistan lapsuudestani sellaisen kaavamaisuuden, jossa kotonani saatettiin kyllä puhua oikeista asioista, raskaistakin, muttei oikeastaan ikinä joukkiolla. Saattaa olla valemuisto, mutta muistan enemmän tilanteita, joissa kahden kesken siskoni tai toisen vanhempani kanssa olemme puhuneet jotakin maailman syvällisintä, ratkoneet mielen ongelmia tai muuta, kuitenkin sillä tavoin keskenämme, ettei näistä ikinä kerrottu kaikkea kaikille muille. Jos joku kesken kaiken ryntäsi keskustelun äärelle, sulkeutuivat suut ja vaihtui aihe, että no niin, nyt sitten sitä jäätelöä, puhutaan myöhemmin lisää.

Sellainen terve asioiden käsittely isommalla aivojoukolla oli hyvin vierasta. Ennemmin toisten asioista puhuttiin sitten selän takana, että siskosi on muuten nyt sitten niin ja näin, ota se huomioon, ja sitten sitä tietysti otaksui mahdollisen aidosti, että myös omat tuntemukset puhuttiin samalla tapaa salaisissa tapaamisissa minua kuulematta.

Rikkinäinen puhelin perheen sisällä, muttei hätää, koska olihan se sitä ulospäinkin.

Joka tapauksessa olen tunnistavinani, ettei tuo ollut kovin hyvä malli oppia.

On varmasti asioita, jotka on hyvä pitää pienessä piirissä, mutten nyt saa sellaisia päähäni. Sopii kertoa, jos on jokin elävä huippuesimerkki mielessä. Valtiosalaisuudet ovat varmasti tällaisia, mutta ne eivät olekaan kiinnostavia toisin kuin se, mitä ihmisen mielessä liikkuu tätä todellista elämää ja tuntemuksia koskien, joten en nyt käsittele niitä.

En todennäköisesti tule ikinä käsittelemään valtiosalaisuuksia tässä kirjallisessa muodossa muutenkaan, ei hätää.

Vaati aikansa altistua sille, että ongelmista kuin iloistakin voi kertoa kaikille, jakaa ne joukossa. Tässä onnekseni avuksi ovat olleet ihmiset, joille olen altistunut, kaverit ja ystävät sekä tyttöystävät perheineen esimerkiksi, joissa olen nähnyt millaista normaali tai vähintäänkin tällä tavoin normaalimpi kanssakäyminen voi olla. Eduksi on ollut sekin, että tätä havaintoa ja taitoa on voinut työstää kaikessa rauhassa vuosien ajan kyllin monessa ryhmässä. Vaikken sitä ole tällä tavoin osannut ajatellakaan, että hakeudunpa naapuriaktiiviksi niin voin olla siellä sellainen Timo kuin luulen olevani oikeasti.

Tämä avoimuus on sittenkin vaatinut työtä ja on yhä matkalla. Jos kahden kesken olenkin onnekseni saanut viritettyä hyviä ja antoisia keskusteluja nuoruusvuosilta aikuisuuteen ja ylitse, on tämä useamman ihmisen voimin puhuminen sittenkin lapsenkengissään. Huomaan reaktiona itsessäni sen, että puhuessani toisen kanssa vakavista asioista tarkkailen ympäristöä sen varalta, että joku ulkopuolinen asialle altistuisi.

En onneksi viime vuosina enää itseni takia niinkään usein kuin kuvittelemani toisen.

Siksi oli jännittävää käydä isäni kanssa museossa ensimmäistä kertaa ehkä kymmeneen vuoteen. Me molemmat aktivoimme museokorttimme jotka ovat eri syistä viime vuodesta asti olleet hankittuina ja käyttöä odottamassa. Siinä sitten särkyneiden saviastioiden ja jumalpatsaan alla kulkiessamme kohteliaan hiljaisesti puhuimme elämän suruista ja onnioivalluksista, parisuhteista ja niiden ongelmista, yksinäisyydestä, lapsuudesta ja sen sellaisesta.

Meininki oli mafiamaista. Omertaa ei murreta ilman tyyliä eikä asialla, joka ei ole osallisille tärkeä. Nythän kyseessä ei ollut sentään se, että olisimme puhuneet joukkiossa asioistamme kuin ryhmäterapiassa ikään, vaan se, että saatoimme puhua pettymyksistä ja parannusideoista piittaamatta siitä, kuinka joku roomalaiseen arkkitehtuuriin viehättynyt ihminen kuulisi kuinka tuossa kulkee harhaisia ihmisiä ja miettisi miten niitä ei vielä ole saatu laitokseen, että hyväksyisin veronkorotukset, jos rahat käytettäisiin sellaisiin pakkohoitopaikkoihin. Aiheellinen pelko, jonka jokin Timo 10v olisi ottanut todesta ja jota Timo 20v olisi varonut tapahtumasta ihan vain kuvittelemastaan kohteliaisuudesta. Museo olisi kierretty kohteliaassa hiljaisuudessa ja ehkä automatkalla puhuttu asiaa kahden kesken. Ei toki vuosikymmen sitten. Autoja oli jo silloin mutta puhuttavaa ei, kehitys kulki näin päin.

Ryhmätilanteista minulla on vähitellen samanlaisia onnistumisen tuntemuksia siinä määrin, että on huvittavaa miettiä mistä kaikesta on jäänyt paitsi vuosikymmenten ajan. Jos olisin yhä taipuvainen itsesääliin, siitäkin joskus, voisi huvitus vaihtua toiseen sanaan, mutta onneksi nyt näin.

Opetuksen aika. Se asia, jonka toivoisin muistavani siihen saakka, kunnes dementia minut pyyhkii voisi olla jotakuinkin sellainen kuin että kerro jos lähdet mielesi lumitöihin, vaikka sitten sen kepin kanssa, koska siihen voi tulla seuraksi joku toinenkin kepillä tökkijä. Ehkä joskus joku, jolla on oikeat välineetkin ja uskallus niitä käyttää. Ja jos asiasta kertoo joukkiolle ihmisiä niin sitten ei haittaa, vaikka olisi vain se keppi kullakin, lumet häviävät vinhaan, kun ne kaikki pistää pinoon, tulukset tuleen ja kirkonpoltto-opit kertaukseen. Sitten on alaa millä pelailla vailla esteitä.

Menneitä luomistöitä voi myös muistella. Että kerroinko jo siitä, kun pimeä pelotti? Se oli jännittävä pelko se! Eikä sitäkään tarvitse varoa, kestääkö toinen puhua oikeista asioista. Aloittaa pienestä ja jos huomaa ettei aika ole kypsä, luottamus otollinen, aihe kiinnostava tai mitä tahansa muuta, voi keskustelunaiheen kääntää toiseen ja siltikin pitää hauskaa. Toisin päin etenemällä matka kentän laidalle voi kestää vuosikymmeniä, toisten kanssa mahdollisesti kuolemaan saakka. Sitten kuolinpesästä voi kaivella lappuja joissa lukee että halusin vain että joku rakastaisi minua kun en itse itseäni ole ikinä ja pienen hetken on surullinen siitä ettei eläessään saanut sanotuksi, nopeastihan tuon olisi porukalla putsannut.

Jaettu suru ei ehkä ole jaettu suuruudeltaan, mutta luottamukselle ja myötätunnolle se antaa kasvualustan jolla viilettää kuin kiekko peilijäällä. Kiitos siis kaikesta ja jatketaan harjoituksia.

Sitä,
sitä että
edes häivähtävän hetken
uskaltaa olla suurempi
kuin onkaan,
jättää ohjakset
hyvyydelle ja kauneudelle,
sitä kutsutaan
täydellä syyllä
mahdollisuudeksi
tulla ihmiseksi

(Tommy Tabermann, teoksesta Passionata, 2001)