Luku 10

Avunpyyntöankkuri

Avun pyytäminen on aina ollut itselleni vaikea asia. Ala-asteajoilta saatan kaivaa tilanteita, joissa en ole tiennyt mitä tehdä, koska ohjeistus on mennyt ohitse tai minulta puuttuu välineitä tai en osaa käyttää niitä tai-tai-tai, joissa olen parhaan kykyni mukaan koettanut selvitä tilanteesta herättämättä huomiota.

Jokin tapaturma tai sairaskohtaus ihmisjoukossa on varmaankin pahimmasta päästä pelkoja, kun sitten pitäisi melkein pyytää apua, jos ei pääse pakenemaan tilanteesta. Varsinkin jos sitä ei mene aivan tiedottomaksi, sehän olisi hyvä, kun voisi suojautua tuon taakse jälkikäteen, vaan alkaisi vaikka korvasta valua verta sellaisella runsaalla tahdilla. Melkein pitäisi sanoa, että hei auttakaa mutta jos painan nenäliinaa kovasti korvaa vasten ja otan siihen vielä puhelimenkin niin voin ehkä rientää siihen kailottaen ulos tilanteesta ja sitten wc-tiloissa tai ulkona tai autossa tai missä vain rauhallisessa paikassa tutkia, että mikäs tässä on.

Ei tarvitse kenenkään paikallaolevan lääkärin vaivautua vapaahetkeään pilaamaan minun takiani.

On myös paljon sellaisia tilanteita, joissa ympäristöään tarkkailemalla voi päästä jäljille jutun juonesta. Ahaa, ihmiset kaivavat harppeja esiin, liittyy varmaan jotenkin niihin. Tuo avasi kirjasta sivun, jolla on tuollainen kuva, selaanpas missä kohtaa se tulee vastaan. Tehdään varmaankin tätä tehtävää tästä alusta sitten kun tässä heti tämä harppi sanotaan. Varovasti tekemään, asettaen toivo siihen, ettei kukaan huomaa, jos tekeekin omiaan. Jos niin kävisi, voisi sen koettaa peittää sanoen, että kiinnostuin tekemään tätä kun ohimennen luin, mitä me siis olimmekaan tekemässä? Asia on helpompi tarkistaa, kun joku toinen tekee aloitteen ja antaa mahdollisuuden, kuin jos itse pitäisi nykäistä, että anteeksi, mitkä olivatkaan ohjeet.

Näkyy sama piirre myöhemminkin minuun vaikuttaneen. Jokin oire epäilyttää, on se fyysinen tai psyykkinen, jota vatvoo itse mielessään, tunnustelee aistejaan, onko vielä elossa. Pohtii, mietiskelee, muistelee, tekee hakuja kirjoista ja tietoverkoista. Joskus jälkikäteisesti, kuten kun lukee jostakin ihmisten hiustenputoamiskokemuksista ja nyökyttelee, että sama ja sitten oppii, että tähänhän on tällainen Finasterid-lääke, joka voi varkain hidastaa prosessia, jos ei pysäyttäisikään sitä kaikilla, kappas vain. En ikinä olisi oma-aloitteisesti keksinyt tai osannut näin tavallisesta aiheesta mennä kenellekään puhumaan, sepä vasta olisi turhamaisen noloakin, mutta kun joku internetissä tällaista erehtyi sanomaan niin ehkä sitä voi rohkaistua. Ei niin että “harmittaa kun hiukset putoavat” vaan “harmittaa kun hiukset putoavat ja kuulin että sitä voisi hidastaa”.

Voin muuten suositella lääkeainetta. Maksaa jonkin 50 euroa vuodessa eli saman verran kuin kahviin menee päivässä. On näin näennäisperusterveelle myös hyvää valmistautumista vanhuuteen se, kun opettelee pillerinpilkontaa ja säännöllistä syömistä, lääkkeiden. Nuorena oppii niin voi vanhana harjoitella muita sivuutettuja perustaitoja kuten sitä skeittailua.

Tässä asiassa voi siis kehittyä ennen kuin hiukset putoavat. Että kaikesta neuvosta ja tuesta ja avusta kieltäytymisen sijaan lähestyykin heti kun on edes vähän varmuutta ja perusymmärrystä, koska siten se oma tietämättömyyden häpeä tuntuu pienemmältä.

Internet on ollut omassa ihmisenä kehittymisessäni korvaamaton apu aivan yksinomaan siksi, että tyhmiäkin kysymyksiä on sille uskaltanut esittää. Kuinka esinahka toimii, asia, jonka opin vuosien ja kymmenien seksikertojen jälkeen, olisi voinut ratketa näppärällä isä-ja-poika tai kuka-tahansa-ja-minä -keskustelulla joskus kymmenvuotiaana tai huolellisella itsetutkiskelulla milloin tahansa, mutta miksei näin häveliäälle ole parempi oppia se vaikka sitten valoa rakastavan, uteliaan ystävän avustuksella tosipaikan tullen ja yksityiskohdat netistä luntaten. Hyvä muisto, jos ei aivan mallisuoritus.

Yksistään tämä voi olla hyvä syy olla lintsaamatta koulusta terveystiedon tunneilla. Tai muutenkaan, enhän noita tarkoituksella väistellyt vaan väistelin kaikkea. Ja ylipäätänsä säilyttää kiinnostus ja kunnioitus itseään kohtaan.

Koska jos vaikkapa hiustenlähtö huolettaa, tai ne mieleen tulevat ajatukset, tai jomottava polvi, niin ymmärtääkseni itsestään pitävä ihminen ottaa asiakseen huolehtia huolen kuntoon. Joko havaitakseen sen aiheettomaksi tai seurantaa vaativaksi tai mitä hyvänsä korjauksia vaativaksi. Sen sijaan että jättää asian silleen tai kuluttaa havaintojen kokoamiseen ja itsetutkiskeluun sekä tiedonhakuun kovasti paljon aikaa.

Huomaan näin jälkiviisaasti, että oma hyvinvointini näkyy näillä tavoin. Ei tarvitse palata kuin syksyyn, kun käsillä oli kriisi jota kuitenkin sinnikkäästi halusin itse työstää vaikka sitten eroamalla ja luopumalla kaikesta. Yhä ainakin viime viikonvaihteeseen saakka, kun tein tämän pienen oivalluksen, että ihmisten on helpompi auttaa, jos tietävät kuka olen, millainen olen ja mitä käyn läpi. Sekä ajan mittaan ehkä senkin mitä olen käynyt läpi, kun näitä tekstejä kirjoitetuksi saan.

Sivuun ehti vuosien mittaan jäädä säännöllinen suuhygienistikäyntirutiinikin, jonka ehdin aikuisiällä rakentaa, sekä haaveet hieronnassa käymisestä näin ammattitauteja torjuakseni ja vaikka ja mitä muuta. Laskettelu, josta olen nyt uskaltanut antaa itseni innostua, oli pitkään syrjään sysäämäni asia myös siksi, ymmärrän nyt tämän oivalluksen valossa, koska se varmastikin vaatisi apua, jotta oppisin perusteet ja uskaltaisin rinteessä mennä ja hissillä tulla. Nyt sellaiseenkin uskaltaa ryhtyä, kun tämän avunpyynnön vaikeuden huomasin.

Joillekin joskus voi olla helppoa pyytää apua aivan tuntemattomien asioiden äärellä. Ensimmäistä kertaa vieraassa paikassa, missähän se neuvottelutila on? Seurapelin tiimellyksessä kysytty lempiseksiasento, vaikka asiasta ei olisi neitsyenä kokemusta, vaikka iän puolesta pitäisi olla koska kolmikymppisiä neitsyitä on vain joitakin satoja miljoonia koko maailmassa ja itse olen jo parikymppinen eikä meitä voi olla montaa enempää? Itselleni tuollaisetkin tilanteet ovat olleet nuorina ongelmallisia niiden hetkessä muodostaman häpeän kautta, koska kaikki muut varmasti osaavat tällaiset jutut, onpa noloa, etten minä. Tietämättömyyttään ei siis voi myöntää, että en ole kokeillut, näin pelipöydän ääressä oleville neideille vinkiksi, mutta Dingolla on laulu Lähetyssaarnaaja ja siinä on kiva tempo ja sointukierto. Kun olen opetellut rohkeammaksi, on ensikertalaisasioihin ollut helpompi suhtautua rennommin. Tai sitten niitä tulee vastaan harvemmin eikä aina kun poistuu kotoa. Kun päälle opetteli vielä ajattelemaan, että kaikkea ei voi kuulla, muistaa tai kerralla täydellisesti oikein sisäistää, siis nöyryyttä, pystyi asioita muuttamaan päänkin sisällä sellaisiksi, että apua voi pyytää, jos sitä vain keksii pyytää. Ainakin paljon helpommin kuin ikinä ennen.

Myös silloin, jos ei ole aivan akuuttia hätää.

Soitin alkuviikosta mielenterveyspalveluiden perään, ajatellen jos sitä kautta löytyisi jokin ammattilainen, joka voisi leimata, että hienoa Timo, olet täydellinen, nyt vain täyttä elämää, tai todennäköisemmin antaa vinkkejä, että tuossa on ehkä hieman kulmaa, tästä et nyt puhu kieltäessäsi ollenkaan ja näiden vaiheiden jälkeen seuraavaksi luvassa on kenties jotakin tällaista. Johtuen tästä oivallusten sarjasta, joita on tullut ennenkin. Lapsena opin pitämään valoja päällä, kun pimeä pelotti, teini-ikäisenä käyttämään itsemurhaa työkaluna asioiden purkamisessa, joten ehkä nyt aikuisena opittu itseinhon tunnistaminen, avoimuuden ja rehellisyyden vaaliminen ja avunpyyntöjen tekemisen uskaltaminen eivät ole aivan lopullisia ratkaisuja nekään. Erittäin uskottavia ja hyviä taitoja huomata ennen pitkääkin, mutta jokin tässä listaamassani kehityksessä saa epäilemään, etten ehkä ole aivan välttämättömästi perillä.

Pakki saattaa siis yhä olla vain puoliksi täysi, sanon kryptisenä salaviestinä eräälle hyvälle ystävälleni, jonka pitäisi lukea nämä sanat tai sitten on suhde katkolla kuten hänenkin pitäisi olla.

Olkoon, jälkimmäinen sisältää vitsin. Jota en avaa, hatunnostona menneisyyden salaperäismyhäilijämysteeri-Timolle. Josta hyvityksenä ote runosta, joka löytyy teoksesta “Samaan aikaan toisaalla”:

    Pelko ja turvattomuus eivät ole oireita vaan syitä,
    liian kapeat repliikit, joiden sisään on vaikea mahtua.
	
    Kodit joissa vetävät ikkunat, ovet ja seinät.
    Päivät joiden pohja ei pidä.
    Että ihminen ajautuu raiteiltaan, jos raiteita ei ole,
    tai kiskot viettävät kohti reunaa.
	
    Puolustajasi seurasivat sinua haudan taakse.
	
    (Tiina Lehikoinen - Sinun kärrysi vierivät)