Luku 9

Täydellinen perfektionisti

Täydellisyyden tavoittelu on käytännöllinen tapa saada mielenrauhaa ja järjestystä maailmaan. Itselläni mekanismi on ollut sellainen, että kaaoksen hallitessa kaikkialla ympärillä ja ajatusten vyöryessä niskaan, rauhan tuo hetkeksi se hetki, jonka keskittyy täysin omissa käsissä olevan harjoitteen äärellä. Lapsena kasasin legoja, niistä tuli tietenkin mahtavia. Piirtelin ja kirjoitin. Kaikki valta oli omissa käsissä. Pilkoin polttopuita ja kasasin niitä nätisti. Järjestelin tavaroita.

Ei niin, että olisin ollut välttämättä kovin siisti tai järjestelmällinen ihminen kaiken aikaa. Jotkin jutut vain olivat sellaisia, joihin sai ankkuroitua onnistumisen tunteen, joka kantoi niiden ahdistavimpien aikojen ylitse. On helpompi mennä nukkumaan, kun tietää kirjojen olevan aakkosjärjestyksessä. Kaikki muu voi olla pielessä mutta tästä eivät pääse moittimaan.

Perfektionismin kääntöpuolena oli tähän pyrkimisen vajavaisuutena seuraava itsensä soimaaminen. Tässä piti olemani hyvä, edes tässä luulin olevani hyvä, ja silti viivasta tuli vino. Jos havainnon teki itse, oli se vaivalla korjattavissa, pyyhekumi käteen tai paperi roskiin ja uutta tilalle. Jos kritisointia tuli puolestaan ulkoa päin oli koetuksella omakuva ja ihmissuhde. Kehtaakin kommentoida!

Näiden aikojen muistelu ei ole mieltäylentävää, mutta kylliksi on kulunut aikaa, jotta kirjoittaminen käy. Jos ratkaisuni kaiken täydellisyyden tavoittelun lopettamiseksi olikin olla piittaamatta mistään. Joka on ainakin näin omalla kohdallani erinomainen esimerkki täydellisen käänteenteon piristävästä vaikutuksesta, vaikka käännös menisikin sitten yli ja juurisyy jäisi kaivamatta.

Sivumennen sanoen katsotaan käykö nyt samoin.

Joka tapauksessa asioista irti päästäminen on helpottavaa. Muistan miten tarkka olin joistakin itselleni tärkeiden sarjakuvakirjojen kansista tai sivuista, ettei niitä taiteltu tai tuhrittu. Järjestyksen hakemista kontrollin keskelle. Miten huojentavaa on yhä nykyäänkin, kun kirjapinot kaatuilevat ja kannet murtuvat. Elämän jälkiä, ei sen kummempaa.

Omassa täydellisyyden tavoittelussani oli myös kaiken säilömiseen pyrkivä puoli. Muistoesineet visusti talteen, surua ja ahdistusta jos niille sattuu jotakin. Legoa ei voi purkaa koska sitä ei saisi koskaan kasattua samalla tapaa. Jos jokin työ oli taiten tehty mutta keskeneräinen, ei sitä käynyt jatkaminen pieleen tekemisensä pelossa. Piirsin näin hyvin tähän saakka mutta väritysvaiheessa menee aina pieleen, lopetan siis tähän. Tai jatkan ja tuli ruma, olisi pitänyt lopettaa ajoissa, tyhmä minä.

Käänteenteon jälkeen oivalsin, miten aika kuuluu asiaan, ja katoaminen, että kolhut, kulumat ja katoamiset luovat niitä tarinoita, joista elämä koostuu. Se, että asian onnistuu pilaamaan tekemistä jatkamalla, kertoo enemmän harjaantumattomuudesta kuin huonoudesta. Jos luonnoksia on tehnyt satoja jokaista loppuun saakka piirtämäänsä työtä vasten, ei kenties ole yllätys, että siinä luonnoksen jälkeisessä tekemisessä on huonompi. Siinä näkyy ero tekemättömissä tunneissa. Kun asian ymmärtää ja ajattelee käsillä olevaa pilattuakin työtä merkkipaaluna, että tähän saakka pääsin nyt, voi ilonsa vapauttaa kokeilemaan samaa uudestaan vaikka heti. Että entäpä jos otan hieman toisen kulman tai vaihdan välineitä, mitähän värjäämistekniikoita ylipäätänsä on, miten tämä värisiirtymä tehdään Carl Barksin kuvituksissa? Sitten sitä varkain oppii eikä ilo kaikkoa.

Tähtitieteilyyn taipuvaiset tahot voisivat tiedostaa tällaisen, miten muutos luo ajan ja pysähtyneisyys takaa ikuisuuden. Mutta mitäpä siinä tekisi, jos kaikki on loputtomasti samaa kuin Yrjänän veisu.

Lauluissa näitä voima-asioita tiputellaan muutoinkin. Stam1nan “Arveton on arvoton” on kätevä kikkakappale. Kari Enqvistin kirjoista poimin hyötyasioita myös. Jos aika ei riitä molempiin niin kannattaa aloittaa kirjoista. Siinä sitä sitten huomaa miten kiire onkin joskus illuusio, kun kolmea minuuttia ei ollut aikaa uhrata kuunteluun mutta lukemiseen liikeni kolme päivää, kun oikein asiassa innostui.

Näin parhaassa tapauksessa.

Omakohtaisesti täydellisyyden tavoitteluun auttaa sen miettiminen, miksi täydellisyyttä tavoittelee? Kuka hyötyy, jos asian tekee paremmin, tätä paremmin, parhaiten kuin pystyy? Ja helpoimpana kysymyksenä, nautinko tästä mitä teen silloinkin, kun tekeminen ei onnistu aivan täydellisesti?

Joidenkin tällaisien kysymysten myötä sitä omaa tekemistä kohti täydellisyyttä voi vähitellen vapautuen seurata ilolla niin itse kuin sivullinenkin, eikä matkalla tulleita hairahduksia ja onnistumisia tarvitse kätkeä ulkopuolisilta. Tein tällaisen kuvan, jokin meni pieleen, mutta olenpa iloinen, kun pitkästä aikaa piirsin.

Täydellisyyden tavoittaa oikeasti vasta kun sen tekee ilolla. Muu on teeskentelyä, pakoa oikeilta ongelmilta ja hyvä syy lähteä metsästämään sitä täydellistä iloa. Palaa polttopuiden pariin sitten kun on selvittänyt itselleen sen, miksei niiden pilkkominen tuokaan iloa. Tekee sitten sen täydellisen kasan, jolla polttaa saunan ja kaiken mitä vihaa.

Jottei hilpeä tunnelma säry, kirjoitan vihasta sitten joskus toiste.

kaikki kaaosta
ympärilläni nähty
silmät kiinnikin

rauha tehtävä
taidolla itse luoden
kunnes unohdan

kaikki mallillaan
mielessäni oleva
kunnes muistan

(Sitäkään ei voi korjata)