Luku 8

Ikuinen häpeä

Sitä en anna itselleni anteeksi. Nolottaa niin, etten voi puhua tästä kenellekään. Vieläkin pistää vihaksi, kun muistelen. Hampaat osuvat toisiinsa, puna värjää posket tai ääni murtuu. Mitään en voi, miksikään en tästä muutu, nämä kannetaan hautaan.

On olemassa anteeksiantamattomia asioita. Kauheuksia, joista toipuminen ei käy kivuttomasti anteeksipyynnöllä ja nokka pystyyn nostamalla elämässä etenemällä. Sellaisia kuin mielenterveyspotilaisiin suhtautuminen maailmansotien aikaan ja jälkeen. Jos on valta sotkea asioita suuresti ja uskallus niin tehdä, soisi sitä valtaa käytettävän myös siinä kohtaa, kun juhlia seuraa jälkien siivous. Tästä esimerkistä voi lukea esimerkiksi Ville Kivimäen kirjasta “Murtuneet mielet” ja sitten esimerkiksi osoittaa kuinka esimerkillisesti väärin tulkitsen ja väärinkäytän. Haastan opettamaan tavoille.

Sellainen ydinasia tähän piileksii, että anteeksiantamattomat asiat ovat aika isoja ja sittenkin ne ovat tekijöiden voimin korjattavissa. Jos joku vahingossa lentää sumussa päin patoa ja hukuttaa kaupungin asujaimiston niin voidaan loogismatemaattisesti todeta, ettei hänen valtansa ollut sitä luokkaa, että kaikkea tarvitsisi yksin jälleenrakentaa ja kesäteatterihenkisesti pitää kulisseja pystyssä, näytellen sovituksena jokaista uhria vuorollaan aikojensa loppuun asti. Aiheesta saisi hienon elokuvan, vaikka tietynlainen dystooppinen vire siihen jäisi. Kohtuullisempi kohtalo taitaisi olla jonkin rikkomuksen kirjaaminen, jos syyllinen johonkin tuomittavaan syyllistyi ja asioiden jälkihoito. Lisäuhrin tekeminen ei varsinaisesti paranna maailmaa, korkeintaan sysää hänet katkeroitumiskierteeseen ja patoutuneeksi sarjapadonmurtajaksi.

Sen sijaan, jos padon rakentanut yritys päättää säästää kustannuksista ja lopputulos on sama, on järkevän kuuloista, että he myös valtavissa määrin jälkiä siivoavat. Joskus kiireessä unohtuu se, miten toisia koskettavat vahingot vaativat silloin tällöin myös toisilta toimia onnistuakseen. Tai sen, miten tilanteita olisi voitu estää eskaloitumasta muiden tekijöiden toimesta ennen nyt vaikka sitä padon murtumista.

Silläkin uhalla, että puhun itseäni pussiin, sillä eihän maailmansotiakaan olisi tullut, jos ei kukaan olisi tarttunut aseeseen. Turha siis syyttää johtajia.

Altistuin museossa käydessäni joukkoteloitukselle. Tilanteelle, jossa kymmenen tyyppiä ampuu yhtä tai useampaa. En tiedä onko sanan määritelmä se, että joukkoteloitus kertoo teloittajien määrästä, teloitettujen määrästä vai kaikkien osallisten määrästä, mutta otan nyt väärinkäytön riskin kuin eläisin reunalla. Tarkoitus on kuitenkin se, että useampi ampuu, kohteilla ei ole niin väliä. Kuvitellaan kuitenkin, että kerralla ammutaan harvempia kuin on ampujia koska se tekee ajattelusta kiehtovaa. Ja koska sellaisia tilanteita muistan nähneeni kuvista, joten ainakin joskus niin on käynyt, että useampi ampuu kuin ammuttavia on. Siispä kiehtovan äärelle!

Miksi tuhlata useamman ihmisen aikaa ja aseita kuin olisi välttämättä tehokkuuden kannalta tarpeen?

Äkkiseltään sitä luulisi, että ampuja per uhri olisi hyvä suhdeluku. Ehkä tiede tukee tässä, en ole asiantuntija.

Tästä tuli mieleen ryhmäpaine ja yksilön tahdon sekä identiteetin murtaminen. Ei niin että sitä tavoiteltaisiin, koska mikä konemaiseen tappamiseen tähtäävä organisaatio pitäisi sellaista tärkeänä lopputuloksena, mutta kenties varkain niin voisi ollakin. Kun porukalla ammutaan eikä sillä, tähtääkö päähän vai pensaaseen ole lopputuloksen kannalta merkitystä, kun ruumiita tulee silti, niin sitä huomaa, ettei omalla valinnalla ole kovasti merkitystä. Eihän sitä kukaan edes huomaa, jos kaislikossa suhisee, kunhan kaikki tuomitut saavat tuomionsa, joten hiljainen protesti voi hyvin hukkua verimassaan.

Ja jos vieressä hihkutaan että “hedsot äksdee äksdee”, joka on siis englanniksi että “osuinpa mieluisan messevästi”, niin sitä voi äkkiä ajatella, että tämä on varmaan ihan käypää hommaa, kun siitä voi tuolla tavoin joku nauttia. Ja jos nyt sitten varovasti joskus leikkiin osallistuukin ja tähtää vaikka huvikseen varpaisiin, niin yön pimeinä tunteina voi yhä lohduttautua sillä, että tämä ei ollut se tappava luoti varmastikaan, en siis ole pahin paha vaan verrattain ihan hyvä tyyppi.

Ja kun joskus ajan kuluttua ampuu ainoana päähän niin jonkunhan se oli tehtävä. Saavat tästä nuorukaiset mallia siitä, miten maailma toimii.

On siis kaltevia pintoja ja koulivia kouluja. Kuolemia, jotka kehittävät. Kehittävät sitten vuosien ja vuosikymmenten aikana sellaista tyhjyyden tunnetta, että oikeastiko tapoin, kuuluihan se käsky toki niin mutta eikö sitä mitään muuta, menenpä luomaan lumia niin kyllä tämä tästä ja voisi vaikka kirvestä teroittaa. En tähän ajatukseen jää jumiin mutten itselleni anteeksikaan anna.

Niin se anteeksiantaminen. On vaikea antaa itselleen anteeksi asiaa, jota häpeää.

Häpeän voi selättää miettimällä mitä hyötyä siitä enää tässä hetkessä on. Vieraannuttaa muistojen tekijää siitä minästä joka nykyään on. Menneisyyden Timo kiusasi koulussa, ja teki sen ymmärrettävistä syistä, joita avaan joskus, vaikka siitä huolimatta väärin ja pahoin tekikin. Nyky-Timo puistelee päätään muttei jätä häpeän takia asiaa kertomatta. Että kiusasin ja samaa ammattitaitoa hyödyntäen tein niin hetkittäin aikuisenakin, joka on tarpeen mainita, koska koulukiusaamisella muuten on sellainen lapsekas nimitys, että nuoruuden kasvukipuja ne.

Oli huojentavaa huomata, ettei tuon tarvitse tarkoittaa sitä, että olen aina ilkeäksi pahanmielisyyden lähettilääksi tuomittu.

Sitä voi keskimääräinen ihminen havaita vuosien jälkeen virheitä itsessään ja ottaa niistä opiksi, huomata tapahtuneeseen sysänneet syyt, joilla saa itsestään uhrin ja myötätuntoa osoitettua tätä menneisyyden ilmentymäänsä kohtaan ja antaa viimein itselleen anteeksi. Että jos joku toinen olisi tehnyt samoin sillä kasvutarinalla, joka hänellä olisi ollut, niin voisin antaa hänelle sen anteeksi. Miksen siis sittenkin, jos se joku olinkin minä, enhän ole juuri toista arvottomampi, vaikka vähän olisinkin kun sisäisille äänille antaa vallan. Kunhan tapahtuneeseen säilyttää nöyrän suhtautumisen ja muistaa miten haitallisesti toisia kohtaan toimi, sen sijaan että leijuisi saavutuksensa varassa, on tästä synninpäästöstä vaikea kääntää pahaa puolta. Hyvää sen sijaan seuraa välittömän helpotuksen tunteen ja vapautumisen verran. Mitä sitä nyt miettisi, kun ei keksi pahaa sanottavaa itsestään?

Vaikka olisi sitten soramontun reunalla ihmisiä ampunut, ei maailma muutu siitä paremmaksi, että tekemisessään velloo. Se muuttuu, jos itse muuttuu. Tämän vuoksi kannustan nöyrään itselleen anteeksiantamiseen. Sillä ehdolla, että ensi kerralla uskaltaa toimia viisaammin, vaikka vain vähän. Ampuu pään sijasta poliisisti raajaan, ennen pitkää ohi, että tämä oli varoitus. Ympärillä pyöritellään virheettömiä päitä, että pehmennyt on, ja sitten voi todeta, että kuolema opettaa. Kertoa miltä synkimmillään tuntuu ja ryhmäterapioida spontaanisti kuten parasta on. Puheensorina murtuu äänien pettäessä, nenäliinoja kaivetaan selittäen, että otin nämä kyllä veriroiskeet siistiäkseni mutta onpa kiva käyttää näitä kerran näin pakkausohjeen mukaisesti. Kaukaisuudesta kuuluu kuinka korot paukkaavat kiviä vasten. Ääni loittonee ja kerrankin soramontulta palaa yhtä monta ihmistä kuin sinne lähti, jokainen hivenen paremmaksi muuttuneena, kasvot kosteina, yhdellä hiestä, kaikilla kyyneleistä.

Kokeilepa joskus samaa. Nähdään kuopalla.