Luku 6

Ponini surma

Joskus kun oikein innostuu jostakin asiasta, siitä tulee kaiken ylitsepyyhkäisevä hurmostila. En omista lapsia ja näenkin sellaisia vain harvoin ja valvotuissa oloissa, etten löisi päätäni teräviin kulmiin leikkien viedessä, mutta kaivan silti kokemuspohjaisen esimerkin, josta rakentaa vertauksen. Sillä samalla tapaa kuin juoksemaan oppinut lapsi juoksentelee vaikkei olisi syytä, voi myös valaistuksen keksinyt tiedemies hääriä ripustelemassa polttimoita vaikkei vielä ole edes ilta, ja unelmiensa esteen paikantanut Timo hääriä pommien kanssa sielläkin missä este on neste.

Yhtenä esimerkkinä tuli mieleen mielikuva uskoon tulleesta, joka soveltuvin kohdin ja joskus hieman sosiaalista sovinnaisuutta sovittelevastikin muistaa mainita miten kaikki tämä on sen ansiota, että korkeampi voima täällä vaikuttaa. Sitten kaivetaan mustat kynttilät esiin ja uhrataan vuohelle ja jo vain, tottahan se on, nyt muuttui valo vihreäksi tietä ylittää. Kiitos Saatana!

Olen kohdannut Pispala-vuoteni aikana kaikenlaista mutten mitään aivan tuollaista.

Tässä lopullisen ratkaisun julistamisessa ei tietenkään ole vikaa, jos se sattuu olemaan sellainen kaiken teoria. Että pähkinöitä aamupalaksi ja tuska lähtee iäksi. Kaiken teoria on kuitenkin sellainen fyysikoiden ja ehkä joidenkin muidenkin asiaan perehtyneiden ihmisten sarka, johon käytetyistä ponnisteluista voi päätellä, että helppoa ei ole, tai sitten kaikilla on vielä lainaeriä maksamatta ja toinen kiituripulkka eläkemäessä.

Samalla tapaa kuin rikollinen voi keksiä rikastua viemällä avoimesta holvista rahoja, keksin kuinka olla onnellinen. Onneahan on, kun ei sureta tai ahdista, joten jos näitä surua tuottavia ja ahdistusta aiheuttavia asioita karsii, niin hyvä tulee.

Matemaattisesti asian voisi ilmaista näin: (kuvassa ruttuinen ruutupaperi, johon on sotkettu kynäviivoja, joiden rajat on vienyt pyyhekumi ja ulkoa tullut kosteus). Kun tuota katsoo, niin ajatus on yhä aivan looginen.

Tänään heräsin kuten useimpina päivinä elämäni aikana olen tehnyt. Ajattelin sitä, että tuossapa onkin myös sellainen salavihkaa kuiskutteleva itsensä rajoittamisen mahdollisuus mitä en ollut ennen ajatellut. Ei niin, että ahdistusta ja surua kannattaisi vain sietää, mutta onhan niiden ratkaisuun muitakin työkaluja kuin irtileikkaus.

Vasaraohjelmoijat tietävät sanonnan, jossa kaikki näyttää nauloilta, mutta on jälleen mielen köyhyyttä olla käyttämättä vasaraa esimerkiksi sisustuselementtinä tai vastapainona nyörissä, jonka toisessa päässä on köykäinen kukka-asetelma, jota tuuli hiljaa heiluttaa. Siksi siis on syytä miettiä, josko onnellisuutta voisi olla sittenkin, kun elämässä suruja ja ahdistusta viipyy.

Vaikken vielä luovuttanutkaan kaavatodellisuuden suhteen, etteikö se voisi olla totta, niin tarkastelen sittenkin hieman syvemmin sitä mikä ahdistuksen ja surun takana on. Jossakin sarjakuvassa kaikkien ikävien tunteiden takana oli pelko, ja jos näin on, olisi onnellisuus sittenkin sitä, kun mikään ei pelota.

Tätä asiaa ei opi kirjoista paitsi sarjakuvakirjoista ja muumikirjoista ja voi olla jokin muukin. Mutta jos antaa itsestäänselvyyksistä puhumisen olla esteenä puhumiselle niin mitä jää jäljelle? Ahdistavat lapsuusmuistot?

Kaiken uhallakin tarkkailen nyt varovaisen kriittisenä, kuinka avoimuus ja rohkeus, jotka nyt ovat antaneet jo useita hyviä kokemuksia, toimii. Paasaamisen uhallakin tätä näinä päivinä viljellen. Kuitenkin varautuen siihen, että tämä ei olekaan vielä pohja vaan sellainen laastari joka varustamolla laitetaan, jotta näyttäisi siltä, ettei tätä reikää ole vastuuttomasti tähän jätetty, tässähän lukee että, sertifioitu ja poisto pilaa takuun ja sen sellaista. Ehkä kaiken taustalta löytyy vielä isompia hirviöitä, jotka ampuvat plasmasäteillä seinään ja minkä taakse sitten voi piiloutua?

Tämä temppuponini voi siis kuolla. Mikä on sopivaa, koska samanniminen räppipossekin voi kuolla. Seurataan biitistä, kuinka käy.

vasen jalka edellä
koetan aina kävellä
toinen seuraa perässä

siinä virkavallalla
on asiansa kaivella
mikä meni tässä

(Ponini Surma - LeChuck)