Luku 3

Itseinhon kyyditystä

Kolmen kuukauden eristyneisyyden kääntyessä maaliskuulle en ollutkaan ahdistunut vähäisestä, ikinä elpymättömästä työmäärästäni, vaan itseinhoinen. Sana ei välttämättä ole psykologisesti pätevä termi, kun näin maallikko löydöksiään esittelee, mutta tarkoitan tällä sellaista piirrettä, jossa itse itseään latistaen ja rajoittaen karsii unelmilta sulkia, kunnes siivistä on jäljellä tikut. Ja sitten soimaa äänettömästi perään, että tietenkin tässä kävi näin, polttoaineeksi itseinhon liekkiin menevät nämäkin riu’ut.

Tämän valaistumisen myötä nyky-Timo koettaa järjestää asiat siten, että mikään ei olisi velvollisuus. Sillä jos maailman parhaat työt kiinnostavien aiheiden parissa, suopeat ja ystävällismieliset kollegat, asiakkaat ja yhteistyökumppanit eivät riitä tekemään työarjesta iloista, niin mikä sitten riittäisi? Vika ei ole siinä mitä teen, vaan siinä miten lannistan itseäni, että ei riitä, huono toteutus, aika kauan kesti tehdä, ai että, tulipa ruma, niin että lopulta ei edes huvita aloittaa. Ja tämän myötä lupaukset venyvät ja soimaus on kahta kovempi, että tee nyt tai kohta on myöhäistä. Sitten ennen pitkää sitä joko luovuttaa ja lopettaa tai ilo vaihtuu pakonomaiseen suorittamiseen, että velvollisuudesta tämän teen, mutta sitten saa riittää, jätetään nyt vielä kiekot väliin niin ainakin olen antanut kaikkeni.

En lähde korjaamaan mennyttä, mutta koetan välttää toistamasta samoja virheitä. Kun siis nyt kohtaan asian, jonka haluaisin tehdä, koetan myös nähdä sen todeksi. Koskettaa se laskettelua, musiikin tekemistä, kiehtovan koodisikermän kasaamista tai kiekkojoukkueen johdatusta menestykseen niillä mittarein kuin se järkevää ja hauskaa on.

Vastuuttomissakin määrin olen huomannut hyväksi sysätä menneisyyden Timon vastuulle ne lupaukset ja laiminlyönnit, jotka nyt uhkaavat verottaa tekojani. Sekä sen, että avoimesti kerron millainen matka tähän epäonnistuneeseen projektiin tai muuhun liittyy. Jos mielenterveysongelmat ja ajatusharhat ja ihmisen keskeneräisyys ovat tabuja ovat ne sitä vain siksi, etten minä ja muut mahtavat tyypit kerro missä pulassa ovat elämineen. Tai rajoittavat sitä aivan itse sellaiselle mukavuusalueelle, että hei kun tästä katsoo, niin kaikkihan on hyvin.

Tähän muutostuulisuuteen kuuluu myös aloitusluvun sosiaalisuusmediauusioaltistus. Pyrin pitämään itseäni lähellä ja itsestäni tietoisina sellaiset ihmiset, joiden kanssa haluaisin viettää aikaa. Voin myös paljastaa, etten tunne kovinkaan montaa epämiellyttävää henkilöä ja yllätyksekseni nekin, joita olen joskus pitänyt epämiellyttävinä ovat osoittautuneet toisenlaisiksi. Kuplautumista, illuusio, en tiedä? Molemminpuolista? Ehkä, tavallaan, toivon!

Siksi on siis aika tehdä paluu ihmisten ilmoille. Kertoa millainen olen, mistä olen tullut ja miksi nyt jokin tuntuu joltakin. Ei siksi, että ilakoisin riemupilvessä, josta ympäristö voisi vain kateutta ammentaa, että miksei minulla milloinkaan tuollaista. Vaan ollakseni olemassa ihmisille, joista välitän ja jotka välittävät minusta. Ja ehkä varkain kertoakseni senkin, että sitä voi olla juuri näin siisti, menestynyt ja mahtava ja silti viallinen, rikki ja kehityspolulla. Ja välttää toistamasta sitä virhettä, että ihminen, josta välitän kovasti, saa tarpeekseen yrittäessään auttaa minua.

Minut vanhastaan tuntevat ihmiset saattavat tietää senkin, etten juuri puhu itsestäni. En puhunut, koska en uskaltanut altistaa itseäni ja egoani kaiken rikkoutumiselle. Nyt olen käynyt tarpeeksi syvällä tietääkseni että kaiken voi rikkoa ja kun palasia käy kokoamaan tulee siitä uudenlainen mosaiikkitaideteos.

Voi se olla rumakin, sellainen, jota katuu, että piti tähänkin sitten aikaa käyttää, mutta ei yksi sellainen silloin tällöin maailmaa kaada. Uutta yritystä perään.

Se on kuin oma maali. Lämmittää hetken, sitten jo naurattaa, että mistä näin huonoja maalivahteja löytyykään, jotka eivät tuollaista torju. Vaikka on pelattu yhdessä jo vuosia!

Katsotaan kuinka käy. Tervetuloa todistajaksi. Jatkoa seuraa tai sitten kaikki on häkellyttävän hyvin.

Sain matkalleni kannustukseksi runon, kun vielä olin sen välittämisen arvoinen. Tekijä on tuntematon ja nimensä myös, enkä lähde hakemaan tietoja, jätän sen kiinnostuneille. Olkoon maailma meille aina tällainen, jos se näyttää sellaiselta nyt.

Onnellinen on hän
joka oppii viihtymään itsensä
    ja maailman
keskeneräisyyden kanssa.

Onnellinen on hän
joka herää joka aamu toiveikkaana
    ja tarmokkaana
tavoittelemaan
koskaan täyttymätöntä unelmaansa.

Pari päivää sitten en nähnyt näin, nyt äkisti näen. Se on siis mahdollista myös tähän suuntaan.