Luku 2

Kuinka mieli rikotaan

Menneen korjaaminen on mahdoton paikka, mutta kävellessäni hetki sitten ensimmäistä kertaa itselleni tutuissa maisemissa, joissa en ollut milloinkaan käyskennellyt, tulin siihen tulokseen, että haluaisin välttää vakavien virheiden toistamisen. Minut pitkältä ajalta tuntevat ihmiset tietävät, etten puhu mistään vakavasta enkä vakavasti, mutta myös lähivuosilta tuntevat saattavat tietää, että joskus puhun sittenkin. Olen huomannut nauttivani näistä avoimemmista hetkistä suuresti.

Siksi onkin kummallista se, miten käänteisesti olen toiminut. Nautin ihmisten seurasta, syvällisistä keskusteluista, uuden oppimisesta, kyseenalaistamisesta ja haastamisesta. Kuitenkaan käytökseni ei kieli siitä. Tätä oivallusta varten vaadittiin erityinen kohtaaminen ja sen päättyminen.

Kerron siis, miten säryin, sillä tavalla kuin tapahtuneen tunnistan.

Olen vuosien mittaan tehnyt useita rohkeita loikkia. Lopettanut tympeitä töitä ja työprojekteja, karsinut inhottavia ihmissuhteita, poistunut sosiaalisesta mediasta mukavienkin ihmisten ulottuvilta. Koska olen kyllin älykäs, olen keksinyt näihin hyviä syitä. Näin jää enemmän aikaa oleelliselle, olen nyt suojautunut verkkoseurannalta, tai ylipäätään se, että ahdistus keveni, kun voimavaroja vievästä puuhasta luovuin.

Olen ratkaissut itse useita ongelmia, eivätkä ne ole välttämättä olleet hyviä ratkaisuja.

Isäni on ollut alkoholisti ja tästä hyvänä piirteenä olen sisäistänyt sen, ettei juominen ole hyvä ratkaisu ahdistukseen. Sitä en kuitenkaan miettinyt ennen tämänpäiväistä kävelyretkeä, että ehkä ahdistusta voi purkaa aivan samalla tapaa ja silti tuhoisasti aivan muihinkin asioihin.

Itselläni se on ollut ainakin työnteko.

Työnteko on nimittäin hieno tapa pitää yllä jonkinlaista identiteettiä ja uskottavuutta siitä, että on ihan pätevä ihminen. Kun jokin asia hieman etenee ja tästä raportoivaan aamuöiseen sähköpostiin saa paria päivää myöhemmin vastauksen, että selvä, kiitos, katson viikon päästä, kun palaan kunnolla lomilta, niin sitä tuntee elävänsä tavalla jota eivät mitkään ystävien kanssa baarin jälkeen vietetyt yllätysjatkojen jatkojatkot ja aamulla työmatkaliikennettä vasten kotiin raahautumiset voita.

Tältä minusta pitkään tuntui.

Olen onnistunut perustelemaan itselleni, että joskus olo vain on sellainen, etten ole kovin sosiaalinen voimaeläin. Että sitä pilaisi illanvieton muilta jos sinne tällaisena raahautuisi. Kuitenkin voittopuolisesti käyntini ihmisten ilmoilla ovat vuosien mittaan olleet mukavia. Viihdyn ihmisten seurassa ja he minun. Siksi on ristiriitaista uskoa pään sisäisiä minäkuvastuksia, jotka kritiikkiä suoltavat, kun sosiaaliset tilanteet juhlissa ja harrastusten parissa, töissäkin, puhuvat aivan toisenlaista. Harvassa ovat ne kerrat, kun olen palannut väsyneempänä kotiin kuin mitä olen lähtiessäni ollut, harmitellen, että miksi tuli lähdettyä. Joskus, mutten niin usein että siitä voisi johtaa tällaista oletuksena-en-lähde -sääntöä ja vielä pitää itseään tolkun ihmisenä.

Silti lähtemisen kynnys on ollut suuri ja kasvanut vain. Vuodenvaihteessa saavutin erakoitumispisteen, jossa suoritin vain pakollisia menoja ja koetin keskittyä pakollisten lupausten lunastamiseen. Opintoja, työprojekteja, myös kiekkoharrastusta. Sysäsin syrjään tämän itsetutkiskelunkin, jota olin syrjään sysäämälleni mielitietylle luvannut tehdä kaiken muun lomassa, jotta olisi sitten minkä ääreltä asiaan palata.

Jos joku katsoisi mitä olen tehnyt marras-helmikuun välisenä aikana, niin täysin väärästä syystä käynnistämäni suhteenhakemisen lomassa en nähnyt juuri ketään enkä saanut aikaiseksi juuri mitään. Luulin olleeni kiireinen, stressaantunut ja uupunut kaikesta työstä ja velvollisuuksista. Sysäsin itselleni tärkeän ihmisen kyydistä jotta voisin keskittyä näihin näennäisvelvollisuuksiin. Koetin ratkoa ongelmia omin päin. Huomasin, ettei se auttanut.

Keskitalvella olinkin ihminen, joka oli luopunut kaikesta, josta pystyi ja sittenkin kaikki ennen iloinen tuntui ahdistavalta. Jäljellä oli vain velvollisuuksia, joita suorittaa koska olin luvannut niin tehdä. En voi olla miettimättä nyt sitä vaihtoehtoa, että järkevät liikkeeni olivatkin oikeasti pakoilua. Ei rohkeaa edellä käyntiä, vaan kyvyttömyyttä hallita ahdistusta, kohdata sen perimmäiset syyt.

Vasta kun alkuvuodesta listasin paperille vastuitani ja mietin mitä voisi karsia, hahmottelin myös kaikkea sitä mitä olin jo karsinut ja tajusin menetyksen suuruuden. Tähän havahtuneena hiljensin sisäisen ääneni, joka siihen hetkeen saakka muistutti etten ansainnut sitä, enkä oikeastaan mitään muutakaan, en varsinkaan apua. Seurasi tämä oivallus siitä, että se, mitä haluaisin tehdä ja saavuttaa estyy pääsääntöisesti aivan yksinomaan sen tähden, etten anna itselleni mahdollisuutta toteuttaa niitä asioita.

Parisuhde, jossa voin olla oma itseni, outouksineni ja hassutuksineni? Ei, liian raskasta, rakennan mitättömistä asioista itselleni syyllisyyttä, padon valheita sisääni ja lopulta murrun sen suuruuden keskellä, että ei tästä voi puhua, vyyhti on liian iso, en osaa, olet velvollisuus enkä jaksa enää.

Tuttavat, kaverit ja ystävät, joiden kanssa voi viettää huolettomasti aikaa siltä tuntuessa, hetken mielijohteesta tai pitkän harkinnan mukaan? Kuulostaa hankalalta, pitäisi muistaa myös omaa aikaa järjestää ja sitten on näitä ikuisuusprojekteja, jotka kärsivät, jos pitää viikonlopun vapaata.

Harrastuksia, jotka antavat minulle ja muille asioita nyt ja myöhemmin elämysten ja tarinoiden kautta? Voihan sitä yrittää, mutta mihinkään isompaan ei kannata unelmia ripustella, eiköhän tästä virta lopu ennemmin, kun on ne työtkin.

Jos siis haluaa särkyä, onnistuu se helposti sillä, että uskoo itseään, kun itse kertoo, ettet ole sen arvoinen, ettei onnistu. Uskoo itseään, kun se kannustaa tekemään jotakin, jonka tietää ahdistavan myöhemmin muisteltuna. Lannistuu ja antaa periksi sille, ettei voi tälle mitään, lusikat eivät riitä eivätkä mitkään pokeripelimerkit. Katsotaan sitten hyvin nukuttujen unien jälkeen, jotka venyvät katkonaisina puolen päivän mittaisiksi ja joista herättyä harmittaa, kun päivä kului näin torkutellen. Näistä ainesosasista muodostuu hukkaan heitetty kolmikuukautinen ja menetetty ihmissuhde ja moni muu harmistus tänä aikana ja vuosien ajalta ennenkin.

Ei ole ihme, että asioita pakenee tai niistä tulee velvollisuuksia, jos itse itseään käskien estää niistä nauttimisen. Vähitellen sitä uskoo, vaikka olisi vahvempikin mieli, mikäli asiaa ei tajua tapahtuvaksi.

Näin omalla kohdallani, toivottavasti ei monella muulla, vaikken nyt aivan ainoa usko olevani.

Havaintopolkuni kulki työuupumuksesta ahdistuksen kautta itseinhoon. Luulin olevani uupunut, mutta onneksi tuli katsottua myös sen alle. Että kas vain, uupumus tuleekin ahdistuksesta ja täällähän on senkin alla vielä itseinho, kuka olisi uskonut, minähän luulin olevani ihan hyvinvoiva.

Vasta tämän itseinhoteorian valossa aloin miettimään sitä vaihtoehtoa, että jospa ihan itse teen sen, etten näe ihmisiä, että kehitän vaihtoehtoisia toimintatapoja, joilla voin oikeuttaa itselleni tilaisuuksien hyödyntämättä jättämisen, vaikka sitten tästä seuraisikin jälkikäteen ahdistus ja itsensä sättiminen. Minua joskus jonnekin kutsuneet ihmiset pystyvät varmasti tunnistamaan tällaisen ämpyilyn, viivästelyn tai tyystin laiminlyömisenkin, jota nyt mielessäni kertaan niin monet kerrat käyneeksi.

Siksi seuraavaksi itseinhon karistamispuolesta tällä tuntien kokemuksella, jonka kokemustuntijana omaan.

Ja jos nyt joku tervejärkisempi ihminen tätä lukee niin saattaa joitakin havaintoja poimia hän, toivon. Tai tunnistaa tuttujaan, muitakin kuin minua, näistä kuvauksista. Ehken ole ainoa. Ja jos joku nyt ajattelee, että tunnistan tuon itsessäni, niin etsi kättäsi lähinnä olevasta lähdeteoksesta kuten tietosanakirjasta tämä itseinho-termi tai laita viestiä niin haen tärppejä puolestasi. Ei pilaa mitään, vaikka kysyisi, sillä jätän sinulle silti itsesi korjaamisen ilon.

Senkin takia kannattaa epäilyksensä tarkistaa, koska voihan sitä olla luulossaan väärässä. Luulin että oli itseinhoa mutta tämä oli sittenkin vain kevätflunssaa, allergia-aika kun on, saattaa sitten todeta. Olo on vieläkin tukkoinen mutta ahdistus katosi, jatkaa sitten hymyä tuottaen. Miten kovasti mukava käänne jälleen kerran, elämä se osaa yllättää iloisesti.