Luku 1

Paluu ihmisten ilmoille

Nyt on maaliskuun kolmas ja olen pitkästä aikaa energinen ja onnellinen. Tätä on jatkunut jo yli kaksi vuorokautta eli kyseessä on trendi. Teen paluuta ihmisten ilmoille ja myös sosiaaliseen mediaan, josta ehdin moneksi vuodeksi poistua.

Syy tähän paluuseeni vuosien jälkeen on surullinen. Palaan ajassa taaksepäin runsaan vuoden. Vuoden vaihtuessa vuodesta toiseen olin maailman onnellisin ihminen. Vietin laatuaikaa sattumalta kohtaamani sukulaissielun kanssa ympäristössä, johon en uskonut milloinkaan päätyväni. Muistan sen todeksi ja kirjallinen aineisto vahvistaa käsitykseni.

Vuotta myöhemmin vietin joulunpyhät, vuodenvaihteet ja mitä aikoja tässä onkaan pääasiassa eristyksissä. Keskityin itseeni, se oli ajatukseni, ja siinähän riitti sarkaa. Pääasiassa koetin työstää sellaisia rästitöitä, jotka tuottivat tekemättöminä ahdistusta, sellaisia, joita olin luvannut tehdä jo pitkän aikaa ja joiden osalta koin viimeisen hetken olevan nyt.

Tässä välissä ihminen, joka muutti elämäni, oli mielessäni muuttunut ilosta velvollisuudeksi ja erosin hänestä keskittyäkseni välittömien muiden ahdistuksenaiheideni purkuun. Huolimatta tarjouksistaan auttaa, kärsiä ja sietää, ymmärtää ja tukea. Erosimme, koska en osannut olla avoin, enkä uskaltanut olla rehellinen. Yhteisen ongelmanratkaisupulmapähkinän äärelle asettumisen sijaan ruoskin ennemmin itseäni ja jätin toisen yksin miettimään asioita voimatta niihin vaikuttaa.

Se on surullista. Sekä se, etten tajunnut asiaa tuona hetkenä. Itken asiaa nyt kun on viimein käsittelynsä aika, joten hyvänä käänteenä en ole tunteeton enkä oppimiskyvytön.

Kyseessä oli ihminen, joka näytti, millaista rakkaus voi olla.

Miten kaikesta voi puhua, sellaisestakin, josta ei ole aivan varma. Sellaisesta, joka on aivan höperöä, sekä sellaisesta, josta ei haluaisi puhua. Ja alleviivasi niin, että minäkin viimein tajusin, miten erityisesti sellaiset asiat, joista ei tee mieli puhua ovat sellaisia, joista pitää. Jos välittää itsestään ja toisesta, niin mieltään pöyhii, kunnes se on aivan tyhjä ja sen jälkeen voikin käyttää aikansa hiljaisuudessa tuijotellen toista silmiin ja nauttien raukeasta onnen tunteesta, joka vain jatkuu ja sitten sitä hämmästelee ääneen, että miten voi olla tällaista.

Toivottavasti tämä on kaikille tuttu tunne, jota saa kokea harva se päivä. Tiedän sen mahdolliseksi enkä varmasti ole ainoa.

Myöhäinen havahtumiseni siihen, että ihminen, jonka en halunnut katoavan, katosi ja teki sen aivan minusta johtuvista syistä, sysäsi minut myös viimein ansiokkaasti miettimään mikä minussa on vikana. Normaali-ihminen ei toimisi näin tahtonsa vastaisesti eikä hänellä kuluisi näin pitkään huomata tekojensa haitallisuutta, luulen.

Joskus asioiden oppimisessa menee aikansa, ajattelen itselleni armollisesti. Sitten mietin, montako ihmistä olen tietämättäni elämästäni uhrannut. Montako olen sysännyt laidan yli, jos olen päästänyt kyytiinkään, unohtaen heidät. Tai heidän todetessaan kaukaa viisaasti, etten tuollaiseen kyytiin haluaisi lähteäkään, kuulostaa fiaskolta seikkailuksi. Toivon ettei kukaan ole varsinaisesti kuollut valintojeni tähden, vaikken bemaristina voikaan olla aivan varma. Sen kuitenkin tiedän, että surua ja harmia mahtuu vuosien mittaan niin itse itselleni tuotettuna kuin läheisille ja ventovieraillekin.

Jotta vastaava ei aivan samanlaisena toistuisi, avaan itseäni ja sydäntäni, matkaani ihmiseksi, joka olen, ja päästän minusta kiinnostuneet tähän mukaan. Toisin kuin joskus menneisyydessä, jolloin olisin sysännyt valikoitujakin yli laidan pitkin matkaa tai jättänyt rannalle hyvän aikaa ennen lähtöä, pahinta mahdollista varoen.

Rohkeahan on helppo olla, jos ei pelkää mitään, muumimaisesti muotoillen, ja olen sentään hieman väsynyt pelkäämään. Nyt kun uskallan vielä epäillä itseäni silloin, kun sisäinen ääneni toppuuttelee, kannustaa pysymään aloillaan, olemaan sanomatta, valehtelemaan tai väistämään, ovat puitteet paremmalla tolalla.

Tämä tuskien taipaleen taittaminen on asia, jota olen vähitellen muuttanut, mutten siten, että olisin perille päässyt. Kerron siitä lisää seuraavassa luvussa. Nyt kun olen palannut, sen voi tehdä määrällä ja tyylillä.

Jos voisi ajatella, etten oikeasti tee paluuta, vaan saavun paikalle ensimmäistä kertaa.

En kuitenkaan lopeta seinään. Koska vain hullut eivät runoile, muistelen Tacituksen sanoneen, tarjoilen seuraavan täysin ylläkerrottuun liittymättömän ajatuksen.

viime joulun vietit luonani
toit mukanasi kinkkua
punaisesta lihasta luovuit sittemmin

tämän joulun vietät toisaalla
pakastimessani on yhä tuomaasi kinkkua
sinusta luovuin ennemmin

Kantakoon se nimeä “Joulun kovin lahja”.